Huomioita ja palautetta blogitehtävästä

Olen nyt lueskellut teidän kaikkien blogilastut sekä lastuja koskevat kommentit uudempaan kertaan ja kommentoin tässä kaikkia kerralla. Ensinnäkin täytyy sanoa, että kirjoituksenne osoittavat oivasti kuinka erilaisia tekstilajeja blogissa voi käyttää.

Blogien hallintaa?

Tieto on läsnä kaikkialla. Mutta erityisen läsnä se on internetissä, jossa jokainen napin painallus tuottaa eteen satoja uusia tiedon polkuja. Tiedon määrä on kasvanut käsittämättömäksi, hallitsemattomaksi jopa.

Internetin demokratisoivaa vaikutus on usein perusteltu tiedon lähteiden monipuolistumisella ja välikäsien poistumisella. Suomalaisen uutislukijan ei tarvitse tyytyä Yleisradion uutisiin Ranskan opiskelijalakoista. Internetin kautta hänellä on pääsy sekä ranskalaisten uutistoimistojen että opiskelijoiden omiin internetsivuihin, näin halutessaan.

Mutta kuinka moni meistä etsii niitä toisia näkökulmia? Kuinka moni vaivautuu tarkistamaan lähteen sidosryhmät ja etsimään vielä vastakkaisen osapuolen kannan asiaan? Entä tapahtuuko tiedonhaku kenties Googlea, tuota uutta tietosanakirjaa, käyttämällä? Mitä jää Googlen ulkopuolelle, onko sitä olemassa?

Uudessa mediaympäristössä eivät päde vanhat totuudet. Ei ole enää vain yhtä lähdettä, johon voisi sokeasti luottaa.

Nykyinen kasvava sukupolvi on sikäli mielenkiintoinen, että se saattaa hyvinkin olla ensimmäinen "uusien mediamuotojen" parissa kasvanut sukupolvi, väittää The Huffington Post-lehden nettisivuilla blogia ylläpitävä Jared Cohen USA:n ulkoministeriöstä. 2000-luvun lapsille pääsy uutisten pariin tapahtuu luentevasti useita eri välineitä hyväksikäyttäen. Miten nämä Facebook, You Tube, blogi, Twitter yms. mediamuodot vaikuttavat heidän tapaansa nähdä ja käyttää uutisia? Sanomalehtien, television, internetin ja radion lisäksi informaatiotulva valuu heidän ylitseen lukemattomista pienemmistä noroista. Millaisia suojamekanismeja he kehittävät kyetäkseen säästämään itsensä täydeltä uutisten kakofonialta? Uudessa mediaympäristössä, jota mm. lukuisat blogit hallitsevat, jokainen yksilö on vastuussa lukemastaan ja siitä miten sen antaa vaikuttaa mielipiteisiinsä. Kyse on yksilön valinnasta tietotulvan edessä. Kaiken katsottavan, luettavan ja kuunneltavan keskellä on kyettävä päättämään, mitä voi uskoa ja mitä ei. Vastuu näyttää vääjäämättä siirtyvän meille jokapäiväisille uutistenkäyttäjille.

Internetin parissa kasvaneiden kuva maailmasta, siitä kerrotut tarinat ja tavat käyttää niitä poikkeavat pari vuosikymmentä vanhempien tavoista radikaalisti. Jos tieto saadaan täysin eri lähteistä on se oletettavasti myös erilaista. Yksilön valinnan noustessa pääosaan jonkin ylemmän tahon sijasta muodostuu jokaisesta eri lähteistä kootusta tarinasta erilainen. Yhtäläiset ja kanonisoidut historiankertomukset näyttäytyvät tällaisen jopa eklektisen tietokäsityksen valossa pölyttyneinä ja vanhanaikaisina.

Millaiseksi mahtaakaan esim. historiankirjoituksemme muodostua kun nykyiset alakoululaiset saapuvat yliopistoihin? Vai onko muutos jo tapahtunut? Onko suurien kertomusten aika siis ohi?

Yksi on monta?

Kuka on tutkimuksen tai muun julkaistavan tekstin tekijä? Tekstejä kommentoidaan, toimitetaan ja vastaavasti työstetään pitkin valmistumisprosessia omien ja muiden ajatusten pohjalta. Säilyykö tekijyys kaiken tämän jälkeen yhdellä ihmisellä?

Otetaanpa vertailun vuoksi yksinkertaistettu esimerkki siitä, miten syntyy japanilainen manga-sarjakuva. Alussa on mangaka eli tekijä, joka käsikirjoittaa ja piirtää jälleen kerran hyvän ehdotuksen tarinan ensimmäiseksi luvuksi. Lienevätkö monet hylkäyskirjeet olleet opiksi, mutta hän voittaa kuin voittaakin erään sarjakuvalehden järjestämän kilpailun, saa tarinansa kuukausittaiseen julkaisuun ja päätyy, onnekas kun on, jatkamaan samaa sarjakuvaa muutamaksi vuodeksi muiden samalle yleisölle suunnattujen sarjojen joukossa. Välillä ilmestyy albumeita ja oheistuotteita, mutta kaikki päättyy valitettavasti eräänä päivänä tavallista tylympään puhelinsoittoon toimituspäälliköltä.

Mangaka on siis kuitenkin eräänlainen työnsä sankari, ilmeisesti oikein julkkis? Ei aivan. Hän käyttää tietysti taiteilijanimeä ja esittää itsensä albumien bonussivuilla hupaisana eläinhahmona. Kukaan ei tiedä, miltä hän oikeasti näyttää. Sopii kuitenkin todennäköisesti uskoa, että hän on olemassa. Hänellä on tiettävästi useita avustajia, jotka kokoontuvat kaikkein kiireisimpinä hetkinä saman katon alle lisäilemään taustoja, leikkaamaan rastereita, korjaamaan virheitä ja ehkä myös ruokkimaan mangakaa. He ovat oikea tiimi. Julkaisualustan eli sarjakuvalehtien toimituskunnat osallistuvat iloiseen joukkoon sanelemalla myyntilukuja tiiraillen, mihin suuntaan tuotosta olisi parasta kulloinkin viedä.

Mangaka on siis sarjakuvan tekijä. Toki, mutta ympäriltä näyttäisi löytyvän runsaasti niin kaupallisia kuin taiteellisiakin käsipareja. Mangaka sai alkuperäisen idean, muotoili sen paperille, muokkasi sitä jottei menettäisi työtään ja jäi seuraamaan sivusta peli- ja televisiosarjaversioiden syntymistä. Hänen (sala)nimensä jää kuitenkin pokkareiden kansiin ja illuusio tekijästä elää.

Eli toisin ilmaistuna: Teksti – tai muu teos – syntyy prosessissa, jossa tekijä yrittää tilanteen sallimissa rajoissa tuoda itsensä esiin lukuisten osapuolten vuoropuhelussa. Hänen asemansa pönkitetään kulttuurisesti, ja hän sitten korjaa ne kuuluisat oikeudet.

Yhteinen historia?

Historiankirjoitukseen liittyy aina subjektiivinen näkökulma oli sitten kyseessä valtiohistoria tai henkilöhistoria. Joka kerta tutkija tekee valinnan mihin suuntaan lähtee tutkimustaan viemään ja jokainen kerta tutkija valitsee tulkinnalleen näkökulman. Eri maiden traditiot historiankirjoituksessa ohjaavat omalta osaltaan näitä valintoja. Suomalainen historioitsija näkee vaikkapa talvisodan tapahtumat erilaisessa valossa kuin venäläinen historioitsija. Mitä tapahtuisi jos nämä erilaiset näkökulmat yhdistettäisiin, ja olisiko tällaisen ”yhteisen historian” kirjoittaminen edes mahdollista?

Jyväskylän yliopistossa järjestettiin marraskuun alussa kansainvälinen eurooppalaista historiankirjoitusta koskeva seminaari. Innostus seminaarin järjestämiseen oli tullut Saksan ja Ranskan puuhaamasta yhteisestä historianoppikirjasta. Tarkoituksena on siis yhdistää kaksi historiaa ja kaksi erilaista näkökulmaa uudenlaiseksi oppikirjaksi. Seminaarin yhtenä aihealueena olikin ”Ranskalais-saksalainen historiankirjoitus ranskalaisten ja saksalaisten välisen sovinnon symbolina sekä sovinnon merkitys Euroopassa ja maailmanlaajuisesti”. Karkeasti voidaan siis ajatella, että oppikirjan avulla on tarkoitus ymmärtää ja antaa anteeksi. Ennen kaikkea yhteisen oppikirjan avulla opiskelijat saavat valmiuksia kriittiseen ajatteluun kun heille voidaan tarjota heti erilaisia tulkintoja historiallisten tapahtumien kulusta. Tällainen hanke on osaltaan viemässä historiankirjoituksen traditioita eteenpäin.

Palataksemme kotimaiseen näkökulmaan voidaan varmaan todeta, että Suomen ja Venäjän yhteistä historianoppikirjaa ei ole ihan vähään aikaan odotettavissa. Kaksi vuotta sitten Venäjän tekemästä uudistuksesta historianopetukseen nousi aikamoinen kohu. Eikä syyttä, sillä isänmaalliseen henkeen kirjoitetuissa uusissa oppikirjoissa niin Stalin kuin muutkin neuvostojohtajat esitellään varsin myönteisessä valossa. Myös väärinkäytökset ja ihmisoikeusloukkaukset saavat historiasta oikeutuksensa. Näin ollen uusien sukupolvien näkökulma menneisyydestä tulee perustumaan kaunistellulle totuudelle. Ikäväkseni voinkin todeta, että samalla kun Keski-Euroopassa otetaan askelia eteenpäin niin idässä mennään loikkauksia taaksepäin.



Lähteet:

Eurooppalainen historiankirjoitus- seminaari

Erityisoperaatio uljas historia (Voima 10/2007)