Olen nyt lueskellut teidän kaikkien blogilastut sekä lastuja koskevat kommentit uudempaan kertaan ja kommentoin tässä kaikkia kerralla. Ensinnäkin täytyy sanoa, että kirjoituksenne osoittavat oivasti kuinka erilaisia tekstilajeja blogissa voi käyttää.
torstai 10. joulukuuta 2009
maanantai 7. joulukuuta 2009
Blogien hallintaa?
Tieto on läsnä kaikkialla. Mutta erityisen läsnä se on internetissä, jossa jokainen napin painallus tuottaa eteen satoja uusia tiedon polkuja. Tiedon määrä on kasvanut käsittämättömäksi, hallitsemattomaksi jopa.
Internetin demokratisoivaa vaikutus on usein perusteltu tiedon lähteiden monipuolistumisella ja välikäsien poistumisella. Suomalaisen uutislukijan ei tarvitse tyytyä Yleisradion uutisiin Ranskan opiskelijalakoista. Internetin kautta hänellä on pääsy sekä ranskalaisten uutistoimistojen että opiskelijoiden omiin internetsivuihin, näin halutessaan.
Mutta kuinka moni meistä etsii niitä toisia näkökulmia? Kuinka moni vaivautuu tarkistamaan lähteen sidosryhmät ja etsimään vielä vastakkaisen osapuolen kannan asiaan? Entä tapahtuuko tiedonhaku kenties Googlea, tuota uutta tietosanakirjaa, käyttämällä? Mitä jää Googlen ulkopuolelle, onko sitä olemassa?
Uudessa mediaympäristössä eivät päde vanhat totuudet. Ei ole enää vain yhtä lähdettä, johon voisi sokeasti luottaa.
Nykyinen kasvava sukupolvi on sikäli mielenkiintoinen, että se saattaa hyvinkin olla ensimmäinen "uusien mediamuotojen" parissa kasvanut sukupolvi, väittää The Huffington Post-lehden nettisivuilla blogia ylläpitävä Jared Cohen USA:n ulkoministeriöstä. 2000-luvun lapsille pääsy uutisten pariin tapahtuu luentevasti useita eri välineitä hyväksikäyttäen. Miten nämä Facebook, You Tube, blogi, Twitter yms. mediamuodot vaikuttavat heidän tapaansa nähdä ja käyttää uutisia? Sanomalehtien, television, internetin ja radion lisäksi informaatiotulva valuu heidän ylitseen lukemattomista pienemmistä noroista. Millaisia suojamekanismeja he kehittävät kyetäkseen säästämään itsensä täydeltä uutisten kakofonialta? Uudessa mediaympäristössä, jota mm. lukuisat blogit hallitsevat, jokainen yksilö on vastuussa lukemastaan ja siitä miten sen antaa vaikuttaa mielipiteisiinsä. Kyse on yksilön valinnasta tietotulvan edessä. Kaiken katsottavan, luettavan ja kuunneltavan keskellä on kyettävä päättämään, mitä voi uskoa ja mitä ei. Vastuu näyttää vääjäämättä siirtyvän meille jokapäiväisille uutistenkäyttäjille.
Internetin parissa kasvaneiden kuva maailmasta, siitä kerrotut tarinat ja tavat käyttää niitä poikkeavat pari vuosikymmentä vanhempien tavoista radikaalisti. Jos tieto saadaan täysin eri lähteistä on se oletettavasti myös erilaista. Yksilön valinnan noustessa pääosaan jonkin ylemmän tahon sijasta muodostuu jokaisesta eri lähteistä kootusta tarinasta erilainen. Yhtäläiset ja kanonisoidut historiankertomukset näyttäytyvät tällaisen jopa eklektisen tietokäsityksen valossa pölyttyneinä ja vanhanaikaisina.
Millaiseksi mahtaakaan esim. historiankirjoituksemme muodostua kun nykyiset alakoululaiset saapuvat yliopistoihin? Vai onko muutos jo tapahtunut? Onko suurien kertomusten aika siis ohi?
perjantai 4. joulukuuta 2009
Yksi on monta?
Kuka on tutkimuksen tai muun julkaistavan tekstin tekijä? Tekstejä kommentoidaan, toimitetaan ja vastaavasti työstetään pitkin valmistumisprosessia omien ja muiden ajatusten pohjalta. Säilyykö tekijyys kaiken tämän jälkeen yhdellä ihmisellä?
Otetaanpa vertailun vuoksi yksinkertaistettu esimerkki siitä, miten syntyy japanilainen manga-sarjakuva. Alussa on mangaka eli tekijä, joka käsikirjoittaa ja piirtää jälleen kerran hyvän ehdotuksen tarinan ensimmäiseksi luvuksi. Lienevätkö monet hylkäyskirjeet olleet opiksi, mutta hän voittaa kuin voittaakin erään sarjakuvalehden järjestämän kilpailun, saa tarinansa kuukausittaiseen julkaisuun ja päätyy, onnekas kun on, jatkamaan samaa sarjakuvaa muutamaksi vuodeksi muiden samalle yleisölle suunnattujen sarjojen joukossa. Välillä ilmestyy albumeita ja oheistuotteita, mutta kaikki päättyy valitettavasti eräänä päivänä tavallista tylympään puhelinsoittoon toimituspäälliköltä.
Mangaka on siis kuitenkin eräänlainen työnsä sankari, ilmeisesti oikein julkkis? Ei aivan. Hän käyttää tietysti taiteilijanimeä ja esittää itsensä albumien bonussivuilla hupaisana eläinhahmona. Kukaan ei tiedä, miltä hän oikeasti näyttää. Sopii kuitenkin todennäköisesti uskoa, että hän on olemassa. Hänellä on tiettävästi useita avustajia, jotka kokoontuvat kaikkein kiireisimpinä hetkinä saman katon alle lisäilemään taustoja, leikkaamaan rastereita, korjaamaan virheitä ja ehkä myös ruokkimaan mangakaa. He ovat oikea tiimi. Julkaisualustan eli sarjakuvalehtien toimituskunnat osallistuvat iloiseen joukkoon sanelemalla myyntilukuja tiiraillen, mihin suuntaan tuotosta olisi parasta kulloinkin viedä.
Mangaka on siis sarjakuvan tekijä. Toki, mutta ympäriltä näyttäisi löytyvän runsaasti niin kaupallisia kuin taiteellisiakin käsipareja. Mangaka sai alkuperäisen idean, muotoili sen paperille, muokkasi sitä jottei menettäisi työtään ja jäi seuraamaan sivusta peli- ja televisiosarjaversioiden syntymistä. Hänen (sala)nimensä jää kuitenkin pokkareiden kansiin ja illuusio tekijästä elää.
Eli toisin ilmaistuna: Teksti – tai muu teos – syntyy prosessissa, jossa tekijä yrittää tilanteen sallimissa rajoissa tuoda itsensä esiin lukuisten osapuolten vuoropuhelussa. Hänen asemansa pönkitetään kulttuurisesti, ja hän sitten korjaa ne kuuluisat oikeudet.
Otetaanpa vertailun vuoksi yksinkertaistettu esimerkki siitä, miten syntyy japanilainen manga-sarjakuva. Alussa on mangaka eli tekijä, joka käsikirjoittaa ja piirtää jälleen kerran hyvän ehdotuksen tarinan ensimmäiseksi luvuksi. Lienevätkö monet hylkäyskirjeet olleet opiksi, mutta hän voittaa kuin voittaakin erään sarjakuvalehden järjestämän kilpailun, saa tarinansa kuukausittaiseen julkaisuun ja päätyy, onnekas kun on, jatkamaan samaa sarjakuvaa muutamaksi vuodeksi muiden samalle yleisölle suunnattujen sarjojen joukossa. Välillä ilmestyy albumeita ja oheistuotteita, mutta kaikki päättyy valitettavasti eräänä päivänä tavallista tylympään puhelinsoittoon toimituspäälliköltä.
Mangaka on siis kuitenkin eräänlainen työnsä sankari, ilmeisesti oikein julkkis? Ei aivan. Hän käyttää tietysti taiteilijanimeä ja esittää itsensä albumien bonussivuilla hupaisana eläinhahmona. Kukaan ei tiedä, miltä hän oikeasti näyttää. Sopii kuitenkin todennäköisesti uskoa, että hän on olemassa. Hänellä on tiettävästi useita avustajia, jotka kokoontuvat kaikkein kiireisimpinä hetkinä saman katon alle lisäilemään taustoja, leikkaamaan rastereita, korjaamaan virheitä ja ehkä myös ruokkimaan mangakaa. He ovat oikea tiimi. Julkaisualustan eli sarjakuvalehtien toimituskunnat osallistuvat iloiseen joukkoon sanelemalla myyntilukuja tiiraillen, mihin suuntaan tuotosta olisi parasta kulloinkin viedä.Mangaka on siis sarjakuvan tekijä. Toki, mutta ympäriltä näyttäisi löytyvän runsaasti niin kaupallisia kuin taiteellisiakin käsipareja. Mangaka sai alkuperäisen idean, muotoili sen paperille, muokkasi sitä jottei menettäisi työtään ja jäi seuraamaan sivusta peli- ja televisiosarjaversioiden syntymistä. Hänen (sala)nimensä jää kuitenkin pokkareiden kansiin ja illuusio tekijästä elää.
Eli toisin ilmaistuna: Teksti – tai muu teos – syntyy prosessissa, jossa tekijä yrittää tilanteen sallimissa rajoissa tuoda itsensä esiin lukuisten osapuolten vuoropuhelussa. Hänen asemansa pönkitetään kulttuurisesti, ja hän sitten korjaa ne kuuluisat oikeudet.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Yhteinen historia?
Historiankirjoitukseen liittyy aina subjektiivinen näkökulma oli sitten kyseessä valtiohistoria tai henkilöhistoria. Joka kerta tutkija tekee valinnan mihin suuntaan lähtee tutkimustaan viemään ja jokainen kerta tutkija valitsee tulkinnalleen näkökulman. Eri maiden traditiot historiankirjoituksessa ohjaavat omalta osaltaan näitä valintoja. Suomalainen historioitsija näkee vaikkapa talvisodan tapahtumat erilaisessa valossa kuin venäläinen historioitsija. Mitä tapahtuisi jos nämä erilaiset näkökulmat yhdistettäisiin, ja olisiko tällaisen ”yhteisen historian” kirjoittaminen edes mahdollista?
Jyväskylän yliopistossa järjestettiin marraskuun alussa kansainvälinen eurooppalaista historiankirjoitusta koskeva seminaari. Innostus seminaarin järjestämiseen oli tullut Saksan ja Ranskan puuhaamasta yhteisestä historianoppikirjasta. Tarkoituksena on siis yhdistää kaksi historiaa ja kaksi erilaista näkökulmaa uudenlaiseksi oppikirjaksi. Seminaarin yhtenä aihealueena olikin ”Ranskalais-saksalainen historiankirjoitus ranskalaisten ja saksalaisten välisen sovinnon symbolina sekä sovinnon merkitys Euroopassa ja maailmanlaajuisesti”. Karkeasti voidaan siis ajatella, että oppikirjan avulla on tarkoitus ymmärtää ja antaa anteeksi. Ennen kaikkea yhteisen oppikirjan avulla opiskelijat saavat valmiuksia kriittiseen ajatteluun kun heille voidaan tarjota heti erilaisia tulkintoja historiallisten tapahtumien kulusta. Tällainen hanke on osaltaan viemässä historiankirjoituksen traditioita eteenpäin.
Palataksemme kotimaiseen näkökulmaan voidaan varmaan todeta, että Suomen ja Venäjän yhteistä historianoppikirjaa ei ole ihan vähään aikaan odotettavissa. Kaksi vuotta sitten Venäjän tekemästä uudistuksesta historianopetukseen nousi aikamoinen kohu. Eikä syyttä, sillä isänmaalliseen henkeen kirjoitetuissa uusissa oppikirjoissa niin Stalin kuin muutkin neuvostojohtajat esitellään varsin myönteisessä valossa. Myös väärinkäytökset ja ihmisoikeusloukkaukset saavat historiasta oikeutuksensa. Näin ollen uusien sukupolvien näkökulma menneisyydestä tulee perustumaan kaunistellulle totuudelle. Ikäväkseni voinkin todeta, että samalla kun Keski-Euroopassa otetaan askelia eteenpäin niin idässä mennään loikkauksia taaksepäin.
Lähteet:
Eurooppalainen historiankirjoitus- seminaari
Erityisoperaatio uljas historia (Voima 10/2007)
Jyväskylän yliopistossa järjestettiin marraskuun alussa kansainvälinen eurooppalaista historiankirjoitusta koskeva seminaari. Innostus seminaarin järjestämiseen oli tullut Saksan ja Ranskan puuhaamasta yhteisestä historianoppikirjasta. Tarkoituksena on siis yhdistää kaksi historiaa ja kaksi erilaista näkökulmaa uudenlaiseksi oppikirjaksi. Seminaarin yhtenä aihealueena olikin ”Ranskalais-saksalainen historiankirjoitus ranskalaisten ja saksalaisten välisen sovinnon symbolina sekä sovinnon merkitys Euroopassa ja maailmanlaajuisesti”. Karkeasti voidaan siis ajatella, että oppikirjan avulla on tarkoitus ymmärtää ja antaa anteeksi. Ennen kaikkea yhteisen oppikirjan avulla opiskelijat saavat valmiuksia kriittiseen ajatteluun kun heille voidaan tarjota heti erilaisia tulkintoja historiallisten tapahtumien kulusta. Tällainen hanke on osaltaan viemässä historiankirjoituksen traditioita eteenpäin.
Palataksemme kotimaiseen näkökulmaan voidaan varmaan todeta, että Suomen ja Venäjän yhteistä historianoppikirjaa ei ole ihan vähään aikaan odotettavissa. Kaksi vuotta sitten Venäjän tekemästä uudistuksesta historianopetukseen nousi aikamoinen kohu. Eikä syyttä, sillä isänmaalliseen henkeen kirjoitetuissa uusissa oppikirjoissa niin Stalin kuin muutkin neuvostojohtajat esitellään varsin myönteisessä valossa. Myös väärinkäytökset ja ihmisoikeusloukkaukset saavat historiasta oikeutuksensa. Näin ollen uusien sukupolvien näkökulma menneisyydestä tulee perustumaan kaunistellulle totuudelle. Ikäväkseni voinkin todeta, että samalla kun Keski-Euroopassa otetaan askelia eteenpäin niin idässä mennään loikkauksia taaksepäin.
Lähteet:
Eurooppalainen historiankirjoitus- seminaari
Erityisoperaatio uljas historia (Voima 10/2007)
maanantai 30. marraskuuta 2009
Suomen kielen rappio vai luovuuden hedelmä?
Tieteellisen tekstin tasoa määrittelevät monenlaiset seikat: sisältö, argumentaatio, lähteet, tutkimuskysymykset tai vaikkapa näkökulmat ja tutkimustulokset. Hyvän tieteellisen tekstin määrittelyjä on löydettävissä netistäkin vaikka ja kuinka paljon, ja yksi näitä kaikkia yhdistävä tekijä on vaatimus oikeakielisyydestä. Miksi ihmeessä tämä pitää mainita erikseen tieteellisen tekstin määrittelyssä? Eikö jokaisen suomalaisen pitäisi osata käyttää äidinkieltään niin suullisessa kuin kirjallisessakin viestinnässä? Viime aikoina eri medioissa on väläytelty kuvaa nykynuorten suomen kielen taitamattomuudesta, jonka syyksi on arveltu 90-luvulla suoritettua lukioiden äidinkielen opetuksen vähentämistä.
Suomeen luotiin 1800-luvulla suomenkielinen koulutusjärjestelmä, jonka ansiosta sivistyksen saattoi saavuttaa ilman minkään vieraan kielen hallintaa. Koulutuksen myötä suomalaiset saivat edellytyksen toimia yhteiskunnassa aiempaa korkeammillakin tasoilla. Suomen kieli ei ole aina ollut yhtä itsestään selvää kuin nykyaikana, vaan kielemme tämän hetkinen asema on vaatinut paljon ponnisteluja ja voimainkoitoksia. Kieli ymmärrettiin jo tällöin välineeksi sivistyksen saavuttamiseen, ja sen vuoksi erityisen arvokkaaksi.
Nykyään korostetaan vierasperäisen kielitaidon tärkeyttä menestyksen takaamiseen, ja jokaisen itseään arvostavan kansalaisen tulisi hallita englannin ja ruotsin ohella vielä muita kieliä. Suomen kielen arvostuksen on pelätty laskevan englannin kovan suosion myötä. Anglismit otetaan käyttöön suoraan, ilman niiden muokkaamista suomalaiseen suuhun sopiviksi.
Toinen suomen kielen oikeaoppisuutta uhkaava tekijä on erityisesti nuorten suosima nettikieli, joka poikkeaa lyhenteineen ja hymiöineen huomattavasti siitä, mitä on totuttu pitämään normitettuna yleiskielenä. Toisaalta kirjoittaminen ylipäätään edistää luovuutta ja ajattelua. Jo 1800-luvulla suomen kieltä vakiinnuttaessa oli vallalla käsitys, jonka mukaan kieli menee pilalle, jos se muuttuu. Pitääkö suomen kielestä ja sen mahdollisesta katoamisesta olla huolissaan vai onko anglismit ja nettikieli kielen luonnollista kehittymistä? Ollaanko jo menossa siihen suuntaan, että nettikielen asema tulisi ymmärtää samalla tavalla tärkeänä sivistyksen välittäjänä kuin suomen kieli nähtiin yli sata vuotta sitten?
Historianelävöittäjät ja tieteellisen tiedon demokratisointi
Internetistä löytyy virallisten ammattilaistahojen ylläpitämien historiasivustojen lisäksi myös paljon historia-alan harrastajien ja erityisesti historianelävöittäjien ylläpitämiä nettisivuja. Itse harrastan keskiajanelävöitystä kansainvälisessä keskiaikaseurassa Society for Creative Anachronismissa (lyhyemmin SCA) ja pidän myös omaa osin elävöitysteemaista blogia, joten pyrin tässä tekstissäni pohtimaan nimenomaan tuntemieni keskiaikaharrastajien blogeja historiantutkimuksesta tiedottamisen kannalta.
Mielestäni yksi tärkeimpiä eroja verrattuna tieteelliseen tutkimukseen on historianelävöittäjien ylläpitämien sivujen käytännönläheisyys. Esimerkiksi tekstiiliarkeologien tuottamaa tietoa uusimmista tekstiililöydöistä aletaan nopeasti hyödyntämään uusien pukujen ompelussa. Toisaalta asiantuntijoiden tuottamaa tietoa saatetaan myös jopa kritisoida käytännön näkökulmasta, sillä pitkäaikaisessa käytössä usein selviää, kestääkö esim. joku saumakonstruktio viikon yhtämittaisen käytön telttaleirillä tai kuluvatko tietyllä tekniikalla valmistetuista nahkakengistä pohjat puhki heti ensimmäisen käytön jälkeen. Osa virallisista pukurekonstruktioista on myös todella vanhoja, jopa yli sadan vuoden takaa, joten niistä on saatavilla uusia harrastajien tekemiä epävirallisia korjausehdotuksia.
Hyvä esimerkki tuoreesta keskiaikaharrastajien piirissä sensaation aiheuttaneesta päivitetystä konstruktiosta on pyhän Birgitan myssy 1300-luvun Ruotsista. Camilla Luise Dahlin & ja Isis Sturtewagenin esitettyä uuden teorian myssyn kiinnitysmekanimista Kööpenhaminassa pidetyssä NESAT -symposiumissa toukokuussa 2008 kuultiin siitä heti tuoreeltaan suomenkielisissä blogeissa. Itse konferenssi oli seurattavana myös viikon ajan internetissä. Muutaman kuukauden päästä myssyä koskevan artikkelin ilmestyttyä ensimmäiset suomalaisetkin keskiaikabloggaajat esittelivät omia tuotoksiaan tuohon uuteen rekonstruktioon perustuen mm. Neulakossa ja Pistoksissa-blogissa.
Myssyn rekonstruktion arvoituksen ratkaisseet tutkijat ovat muuten myös itsekin hirtorianelävöittäjiä, jotka pitävät blogia harrastuksestaan ja julkaisivat sielläkin tietoa myssystä. Ihastuipa Isis niin paljon eripuolella Eurooppaa tehtyihin myssyihin, että julkaisi myös muiden muassa suomalaisia myssyntekijöitä kiittelevän blogimerkinnän.
Tapaus on siis oivallinen esimerkki myös harrastajien ja ammattilaisten saumattomasta yhteistyöstä ja keskinäisestä arvostuksesta. Monet muutkin keskiaikaharrastajat ovat päätyneet osin harrastuksen kautta lopulta tekstiilihistorian ammattilaisiksi, vaikka toki joukossa on myös niitä, jotka tekevät keskiajan pukuhistoriaan liityvää tutkimusta vain harrastuksena päivätyön ohella. Historianelävöittäjien blogit voivat myös parhaimmillaan toimia historiantutkimuksen popularisoinnin keinona tarjoten uutta ja ajantasaista tietoa laajemmalle yleisölle. Osa esimerkiksi Neulakon amatööritaustaisella sivustolla on useita laajasti eri lähteitä hyödyntäviä artikkeleita 1300-luvun pukeutumisessa, jotka ovat mielestäni melkeinpä jo ammattilaistasoa.
Mielestäni siis internet on tarjonnut ainakin keskiajanelävöittäjille paremmat mahdollisuudet jakaa omia ideioitaan ja saada tietoa nopeasti myös uusista keskiajantutkimuksen tuulista. Toki tietoa keskiajastakin etsiessä tulee ottaa huomioon internetin ongelmat tietolähteenä. Lukemattomista keskijan puvustusta koskevista sivustoista pitäisi omaa harkintaa käyttäen pyrkiä löytämään luotettavimmilta vaikuttava sivusto lähteineen, olipa se sitten ammattilaisen tai alaa pitkään harrastaneen henkilön ylläpitämä.
Mielestäni yksi tärkeimpiä eroja verrattuna tieteelliseen tutkimukseen on historianelävöittäjien ylläpitämien sivujen käytännönläheisyys. Esimerkiksi tekstiiliarkeologien tuottamaa tietoa uusimmista tekstiililöydöistä aletaan nopeasti hyödyntämään uusien pukujen ompelussa. Toisaalta asiantuntijoiden tuottamaa tietoa saatetaan myös jopa kritisoida käytännön näkökulmasta, sillä pitkäaikaisessa käytössä usein selviää, kestääkö esim. joku saumakonstruktio viikon yhtämittaisen käytön telttaleirillä tai kuluvatko tietyllä tekniikalla valmistetuista nahkakengistä pohjat puhki heti ensimmäisen käytön jälkeen. Osa virallisista pukurekonstruktioista on myös todella vanhoja, jopa yli sadan vuoden takaa, joten niistä on saatavilla uusia harrastajien tekemiä epävirallisia korjausehdotuksia.
Hyvä esimerkki tuoreesta keskiaikaharrastajien piirissä sensaation aiheuttaneesta päivitetystä konstruktiosta on pyhän Birgitan myssy 1300-luvun Ruotsista. Camilla Luise Dahlin & ja Isis Sturtewagenin esitettyä uuden teorian myssyn kiinnitysmekanimista Kööpenhaminassa pidetyssä NESAT -symposiumissa toukokuussa 2008 kuultiin siitä heti tuoreeltaan suomenkielisissä blogeissa. Itse konferenssi oli seurattavana myös viikon ajan internetissä. Muutaman kuukauden päästä myssyä koskevan artikkelin ilmestyttyä ensimmäiset suomalaisetkin keskiaikabloggaajat esittelivät omia tuotoksiaan tuohon uuteen rekonstruktioon perustuen mm. Neulakossa ja Pistoksissa-blogissa.
Myssyn rekonstruktion arvoituksen ratkaisseet tutkijat ovat muuten myös itsekin hirtorianelävöittäjiä, jotka pitävät blogia harrastuksestaan ja julkaisivat sielläkin tietoa myssystä. Ihastuipa Isis niin paljon eripuolella Eurooppaa tehtyihin myssyihin, että julkaisi myös muiden muassa suomalaisia myssyntekijöitä kiittelevän blogimerkinnän.
Tapaus on siis oivallinen esimerkki myös harrastajien ja ammattilaisten saumattomasta yhteistyöstä ja keskinäisestä arvostuksesta. Monet muutkin keskiaikaharrastajat ovat päätyneet osin harrastuksen kautta lopulta tekstiilihistorian ammattilaisiksi, vaikka toki joukossa on myös niitä, jotka tekevät keskiajan pukuhistoriaan liityvää tutkimusta vain harrastuksena päivätyön ohella. Historianelävöittäjien blogit voivat myös parhaimmillaan toimia historiantutkimuksen popularisoinnin keinona tarjoten uutta ja ajantasaista tietoa laajemmalle yleisölle. Osa esimerkiksi Neulakon amatööritaustaisella sivustolla on useita laajasti eri lähteitä hyödyntäviä artikkeleita 1300-luvun pukeutumisessa, jotka ovat mielestäni melkeinpä jo ammattilaistasoa.
Mielestäni siis internet on tarjonnut ainakin keskiajanelävöittäjille paremmat mahdollisuudet jakaa omia ideioitaan ja saada tietoa nopeasti myös uusista keskiajantutkimuksen tuulista. Toki tietoa keskiajastakin etsiessä tulee ottaa huomioon internetin ongelmat tietolähteenä. Lukemattomista keskijan puvustusta koskevista sivustoista pitäisi omaa harkintaa käyttäen pyrkiä löytämään luotettavimmilta vaikuttava sivusto lähteineen, olipa se sitten ammattilaisen tai alaa pitkään harrastaneen henkilön ylläpitämä.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Tekijänoikeudet verkossa
Tekijänoikeudet puhuttaa eri tahoja jatkuvasti. Keskustelua on pitänyt yllä esimerkiksi Suomeenkin rantautunut piraattipuolue, jonka mielestä tekijänoikeuksia tulisi muuttaa radikaalisti. Ruotsin Piratpartiet sanoo sivuillaan, että tekijänoikeusjärjestelmän tehtävä on ollut löytää tasapaino julkaisijoiden ja kuluttajien etujen välillä. Heille tärkeää on se, että järjestelmä edistäisi kulttuurin luomista ja leviämistä. Piraattipuolueen mielestä tuo tasapaino on kadonnut. Heille internet on paras mahdollinen kirjasto, jossa pitäisi olla sallittua jakaa tietoa ja kulttuuria vapaasti. Tavallaan ajatus on kiva, mutta käytännössä se ei taida vain toimia. Kuka enää viitsii nähdä sitä vaivaa, että kokoaa tiedon johonkin teokseen tai vie kulttuuria eteenpäin, jos siitä ei enää edes makseta sitä pientä korvausta, jonka tekijänoikeudet takaavat.
Joiltain osin olen kuitenkin samaa mieltä tekijänoikeussysteemin toimimattomuudesta. Esimerkiksi Teoston tapa toimia ei ole aukoton, koska he maksavat radio- ja tv-kanavien soittolistojen mukaan. Silloin suuret artistit hyötyvät eniten. Tietenkin toimintatapa on tällainen resurssien takia, mutta jos systeemi ei toimi, onko sellaista silloin järkevä pitää yllä? Vai tarvitsisiko järjestelmää kehittää niin, että se todella toimisi.
Sanomalehtien maailmanjärjestön (WAN) puheenjohtaja ja Independent News & Media -konsernin toimitusjohtaja Gavin O’Reilly kirjoitti elokuussa 2009 Helsingin Sanomissa tekijänoikeuksista verkossa. Hän mainitsee kirjoituksessaan mm. ACAP-ohjelmat, jotka pystyvät automaattisesti tulkitsemaan sisältöjen tekijänoikeudet ja käyttöehdot. Ohjelman kehittäjien tavoitteena on, että hakukoneet alkaisivat käyttää ohjelmaa, ja sitä kautta tekijänoikeudet toteutuisivat myös verkossa paremmin. ACAP:n avulla tiedon kokoajat voisivat noudattaa oikeuksien omistajien toiveita. Sen avulla toteutuisi myös tekijänoikeuksien perusajatus, jonka mukaan omistaja saa päättää, miten muut saavat hyödyntää hänen luomaansa sisältöä. Kustantajien mielestä tekijänoikeuksien perusperiaatteita ei tarvitsisi muuttaa, vaan ne vain pitäisi saada toimimaan verkossa.
Keskustelu varmastikin jatkuu vielä pitkään Piraattipuolueen vastustaessa DRM-tekniikoita eli digitaalista käyttöoikeuksien hallintaa ja kustantajien yrittäessä saada DRM-tekniikoita, kuten ACAP-ohjelmaa laaja-alaisempaan käyttöön. Ongelmana tekijänoikeuksien toteutumisessa verkossa on se, että toimintatapojen muuttuminen ja tekniikoiden kehittyminen vie aikaa. Suuri tekijä on tietenkin myös asenteet, joiden muutos varmaankin vie sen pisimmän ajan, kuten monissa muissakin asioissa.
Joiltain osin olen kuitenkin samaa mieltä tekijänoikeussysteemin toimimattomuudesta. Esimerkiksi Teoston tapa toimia ei ole aukoton, koska he maksavat radio- ja tv-kanavien soittolistojen mukaan. Silloin suuret artistit hyötyvät eniten. Tietenkin toimintatapa on tällainen resurssien takia, mutta jos systeemi ei toimi, onko sellaista silloin järkevä pitää yllä? Vai tarvitsisiko järjestelmää kehittää niin, että se todella toimisi.
Sanomalehtien maailmanjärjestön (WAN) puheenjohtaja ja Independent News & Media -konsernin toimitusjohtaja Gavin O’Reilly kirjoitti elokuussa 2009 Helsingin Sanomissa tekijänoikeuksista verkossa. Hän mainitsee kirjoituksessaan mm. ACAP-ohjelmat, jotka pystyvät automaattisesti tulkitsemaan sisältöjen tekijänoikeudet ja käyttöehdot. Ohjelman kehittäjien tavoitteena on, että hakukoneet alkaisivat käyttää ohjelmaa, ja sitä kautta tekijänoikeudet toteutuisivat myös verkossa paremmin. ACAP:n avulla tiedon kokoajat voisivat noudattaa oikeuksien omistajien toiveita. Sen avulla toteutuisi myös tekijänoikeuksien perusajatus, jonka mukaan omistaja saa päättää, miten muut saavat hyödyntää hänen luomaansa sisältöä. Kustantajien mielestä tekijänoikeuksien perusperiaatteita ei tarvitsisi muuttaa, vaan ne vain pitäisi saada toimimaan verkossa.
Keskustelu varmastikin jatkuu vielä pitkään Piraattipuolueen vastustaessa DRM-tekniikoita eli digitaalista käyttöoikeuksien hallintaa ja kustantajien yrittäessä saada DRM-tekniikoita, kuten ACAP-ohjelmaa laaja-alaisempaan käyttöön. Ongelmana tekijänoikeuksien toteutumisessa verkossa on se, että toimintatapojen muuttuminen ja tekniikoiden kehittyminen vie aikaa. Suuri tekijä on tietenkin myös asenteet, joiden muutos varmaankin vie sen pisimmän ajan, kuten monissa muissakin asioissa.
Onko historian popularisoiminen sen väärinkäyttöä?
Hieman häpeillen tunnustan kuuluvani siihen ihmisluokkaan, joka tyydyttää tiedontarvettansa sumeilematta googlettamalla ja turvautumalla wikipediaan. Minulle käyttökelpoisinta tietoa on se joka on helpoimmin saatavilla. Iloitsen aina myös jokaisesta uudesta tavasta popularisoida historiaa ja tuoda sitä tarjolle mitä moninaisimmissa muodoissa. Historiablogin virtuaalinen joulukalenteri, museoviraston tapettitietokanta, verkosta imuroitavat yliopistoluennot tai rakennusten ja kokonaisten kaupunkien historialliset virtuaalirekonstruktiot olkoot minun puolestani rikkana rokassa rakentamassa historian keskivertokäyttäjän maailmankuvaa.
Silti häpeänpuna oli joltinenkin kun löysin The Times lehden listauksen kaikkien aikojen epätarkimmista historiallisista elokuvista; kymmenestä listatusta elokuvasta meidän perhe on rakentanut historiankäsityksiään vähintään kuudella elokuvalla. Tälläkö lailla vastuuntuntoinen historianopiskelija-äiti siirtää lapsilleen historian tietämystä.
Ja mitä sitten! Onko hieman viihteellinen ja epätarkka käsitys menneisyydestä huonompi kuin ei käsitystä lainkaan. Ja jos siinä sivussa mukaan tarttuu joitain virheellisiä detaljeja menneisyydestä, niin se on pieni hinta kiinnostuksen kasvusta. Toki kasvatusvastuuseeni äitinä, edes ilman mitään historiakytköksiä, kuuluu ohjata katsojaa kasvamaan vastuulliseksi toimijaksi, joka osaa käsitellä sekä oman ajan että menneisyyden ilmiöitä kriittisesti.
Vaan missä viipyvät yliopistokurssit historian popularisoinnista, hyödyntämisestä, kansantajuistamisesta ja kaupallistamisesta? Historiaa tullaan aina hyödyntämään kaupallisesti vaikka sitä kuinka paheksuttaisiin.
Niin ja se kaikkien aikojen epätarkin historiallinen elokuva on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva sukellusvene-elokuva U-571.
Silti häpeänpuna oli joltinenkin kun löysin The Times lehden listauksen kaikkien aikojen epätarkimmista historiallisista elokuvista; kymmenestä listatusta elokuvasta meidän perhe on rakentanut historiankäsityksiään vähintään kuudella elokuvalla. Tälläkö lailla vastuuntuntoinen historianopiskelija-äiti siirtää lapsilleen historian tietämystä.
Ja mitä sitten! Onko hieman viihteellinen ja epätarkka käsitys menneisyydestä huonompi kuin ei käsitystä lainkaan. Ja jos siinä sivussa mukaan tarttuu joitain virheellisiä detaljeja menneisyydestä, niin se on pieni hinta kiinnostuksen kasvusta. Toki kasvatusvastuuseeni äitinä, edes ilman mitään historiakytköksiä, kuuluu ohjata katsojaa kasvamaan vastuulliseksi toimijaksi, joka osaa käsitellä sekä oman ajan että menneisyyden ilmiöitä kriittisesti.
Vaan missä viipyvät yliopistokurssit historian popularisoinnista, hyödyntämisestä, kansantajuistamisesta ja kaupallistamisesta? Historiaa tullaan aina hyödyntämään kaupallisesti vaikka sitä kuinka paheksuttaisiin.
Niin ja se kaikkien aikojen epätarkin historiallinen elokuva on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva sukellusvene-elokuva U-571.
Lähde: The 10 most historically inaccurate movies
Leviääkö McDonald’s-ilmiö tieteeseenkin?
Kuvan lähde:
http://phillips.blogs.com/goc/2008/01/index.html
Kiistämättä internet pienentää maapalloa tieteessäkin. Esimerkiksi historian alalla internetistä löytyy nykyään paljon artikkeleita, tutkimuksia opinnäytteitä, alkuperäislähteitä sekä keskusteluita. Kotona tietokoneen edessä istuen eteen avautuu maailma, josta ei osattu edes haaveilla muutamia vuosikymmeniä sitten. Kaikilla maailman ihmisillä ei tietenkään ole mahdollisuutta päästä kotisohvaltaan internetin ihmeelliseen maailmaan, mutta niille joille se on mahdollista, internet hyödyttää varmasti tiedettäkin. Internetin luomista mahdollisuuksista ei ole vielä käytetty kuin murto-osa, mutta jo nyt herää kysymyksiä siitä, kuka päättää mitä tietoa internetistä löytyy, ja millaista tiedettä internet edistää. Onko internet sittenkään demokraattinen tietokanava, vai vain suurten ja rikkaiden väline levittää haluamaansa tietoa?
Tieto ei siirry internetiin itsestään, joten vallalla ja rahalla on merkitystä. Varakkailla yliopistoilla, tiedeyhteisöillä tai valtioilla on enemmän resursseja siirtää tietoa internetiin. Näin ollen raha mahdollistaa parempaa näkyvyyttä. Globalisaation yhteydessä puhutaan paljon Yhdysvaltalaisen kulttuurin ja ajatusmaailman sekä englannin kielen leviämisestä, ja pienten kulttuurien kuihtumisesta. Internet tarjoaa yhden kanavan lisää levittää McDonald’s-ilmiötä.
Pitäisi kuitenkin muistaa, ettei mikään perinteisessä muodossakaan oleva historiatieto ole välttynyt raha- tai valtapolitiikalta. Jälkipolville on historiasta säilynyt hyvin valikoitua aineistoa. Keskiajalla paperille asti pääsi vain pienen pieni ja subjektiivinen osa kaikesta tiedosta. Nykyään tietoa tallennetaan äärettömät määrät, mutta suurin osa siitä hävitetään, ja jollakin on valta päättää mikä tieto häviää ja mikä jää jälkipolville. Jos kaikki vuosisatojen aikana tuotettu historiatieto on valikoitua ja kaikkea muuta kuin demokraattista, internet ei varmasti ratkaise ongelmaa kertaheitolla. Elämän kylmiin tosiasioihin tahtoo ajasta riippumatta kuulua se, että rikkaimmat ja vahvimmat saavat aina äänensä paremmin kuuluviin kuin köyhät ja heikot.
lauantai 28. marraskuuta 2009
Tässä minulla lähde - vaan millä oikeuksilla?
Jokaisen tekijänoikeuskysymyksen päässä on kaksi uutta.
Kuva: http://www.flickr.com/photos/helga/ / CC BY-ND 2.0
Tekstintuottajalla on modernin tietoyhteiskunnan aikana käytössään mahdollisuuksia, joita esimerkiksi 50 vuotta sitten ei edes voitu kuvitella. Tietoa on saatavissa helposti napin painalluksella, ja sitä tietoa voidaan käyttää oppimisessa, opettamisessa, oman sisällön tuottamisen apuna ja aktiivisina lähdeviitteinä. Kaikki on hyvin avointa - mutta kaikessa tässä piilee riskinsä, koska mahdollisuuksista syntyvät myös lukuisat tiedonkäyttöön liittyvät vastuut. Usein tekijänoikeusasiat eivät käväise esimerkiksi harrastelijakirjoittajan mielessä, koska jo niiden selvittäminen olisi liian vaativaa. Ammatillisesti tekstiä julkaiseva kirjoittaja on kuitenkin oletuksellisesti tietoinen vastuistaan, vaikka joskus asiat ovatkin hyvin monimutkaisia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin Turre Legal -lakiasiantoimiston blogia, joka käsittelee aktiivisesti päivittyen tekijänoikeusalaa, selkokielellä ja mielenkiintoisesti.
Eräs blogipostaus käsitteli wikipediaa. Lähtökohtaisesti jo pelkkä tuon palvelun nimi nostaa akateemisen kirjoittajan selkäkarvat pystyyn - sehän on se paha, epäluotettavan tiedon lähde! Muistettava on kuitenkin, että wikipedian sivuilla on valtava määrä lähdetietoa, jonka ovat kirjoittaneet tavalliset internetin tekstintuottajat. Wikitekstin moderoinnille ja sen problematiikalle annetaan painoarvoa jo senkin perusteella, että wikipedian väärinkäyttötapaukset rikkovat helposti uutiskynnyksen ja samalla nakertavat palvelun mainetta joka kerta, kun systeemissä jokin mättää. Kehitys on jatkuvaa ja usein positiivista, mutta uusin - pintapuolisesti aivan pätevä - muutos standardisoida kaikki Wikipedian tekstimateriaali Creative Commons -lisenssin alle herättää kysymyksiä, varsinkin lainopillisesti.
Eräs blogipostaus käsitteli wikipediaa. Lähtökohtaisesti jo pelkkä tuon palvelun nimi nostaa akateemisen kirjoittajan selkäkarvat pystyyn - sehän on se paha, epäluotettavan tiedon lähde! Muistettava on kuitenkin, että wikipedian sivuilla on valtava määrä lähdetietoa, jonka ovat kirjoittaneet tavalliset internetin tekstintuottajat. Wikitekstin moderoinnille ja sen problematiikalle annetaan painoarvoa jo senkin perusteella, että wikipedian väärinkäyttötapaukset rikkovat helposti uutiskynnyksen ja samalla nakertavat palvelun mainetta joka kerta, kun systeemissä jokin mättää. Kehitys on jatkuvaa ja usein positiivista, mutta uusin - pintapuolisesti aivan pätevä - muutos standardisoida kaikki Wikipedian tekstimateriaali Creative Commons -lisenssin alle herättää kysymyksiä, varsinkin lainopillisesti.
Creative Commons on voittoa tavoittelematon, ilmainen tekijänoikeudellinen lisenssiformaatti, jonka ideana on yksinkertaistaa tiedon laillista uudelleenvälittämistä. Tutut "kaikki oikeudet pidätetään"-tekstit muuttuvat helpommin avautuvimmiksi standardeiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi tekstin julkaisua, muokattavuutta, kaupallista käyttöä, ja niin edelleen. Valitse vain tekstillesi haluavat ominaisuudet, löydä sinulle parhaiten sopivat julkaisusäännöt, ja liitä ne tekstiisi!
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee nyt Creative Commons Nimeä-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssi, oman valintani mukaisesti. Oheinen linkki vie lukijan suoraan perehtymään standardin ehtoihin, joka näin valintani mukaan pätee omaa tekstiäni, koska olen siihen lisenssitunnuksen lisännyt. Kätevää, eikö? Kunhan mainitset minut tekijäksi, etkä muokkaa tekstiäni, käytä pois!
Ja nyt kun rinnastetaan tälläinen "proaktiivinen" käytännöllisyys esimerkiksi kaikkiin suomalaisen Wikipedian 222 442 artikkeliin (28.11.2009), huomataan, että Wikipedian mukaan palvelun "[t]eksti on saatavilla Creative Commons Attribution/Share-Alike -lisenssillä; lisäehtoja voi sisältyä. Katso käyttöehdot." Siinä on harvinaisen paljon tekstiä käytettäväksi tietyn CC-lisenssin mukaisesti. Kenenkään ei siis tarvitse kysellä erikseen jokaiselta wikiin kirjoittaneelta erikseen, millaiset käyttöoikeudet hän tekstilleen on asettanut. Harvinaisen käytännöllistä, koska palvelun kirjoittajien paikantaminen olisi aika työn ja tuskan takana! Mutta tällainen ratkaisu, eli yhteen standardiin siirtyminen, tuo esille käytännöllisyyden lisäksi myös hyvin monimutkaisia ongelmia.
Ja nyt kun rinnastetaan tälläinen "proaktiivinen" käytännöllisyys esimerkiksi kaikkiin suomalaisen Wikipedian 222 442 artikkeliin (28.11.2009), huomataan, että Wikipedian mukaan palvelun "[t]eksti on saatavilla Creative Commons Attribution/Share-Alike -lisenssillä; lisäehtoja voi sisältyä. Katso käyttöehdot." Siinä on harvinaisen paljon tekstiä käytettäväksi tietyn CC-lisenssin mukaisesti. Kenenkään ei siis tarvitse kysellä erikseen jokaiselta wikiin kirjoittaneelta erikseen, millaiset käyttöoikeudet hän tekstilleen on asettanut. Harvinaisen käytännöllistä, koska palvelun kirjoittajien paikantaminen olisi aika työn ja tuskan takana! Mutta tällainen ratkaisu, eli yhteen standardiin siirtyminen, tuo esille käytännöllisyyden lisäksi myös hyvin monimutkaisia ongelmia.
Siteeraan WIPO:ssa julkaistun Herkko Hietasen artikkelin esimerkkitapausta, koska se osoittaa suoraan tekijänoikeuden ongelma. Toiseksi, kukapa asioihin perehtymätön pystyisi ymmärtämään kuinka näin "yksinkertainen" asia voi olla todella monimutkainen lainopillisesti:
Let’s illustrate the problem with an example. Unaware of the existence of CC licenses, a writer may have licensed a book in 2003 with GFDL version 1.2. Say that, in 2005, a user took a chapter from that book and posted it as a Wikipedia article, which is permitted by the [GFDL] license. Then, in 2008, the work was made available under GFDL version 1.3 – again the license permits relicensing with a later version of the license. In 2009, a group of Wikipedia editors decided to make the article available with one of the CC licenses. That makes two license changes in six years, with the original licensor possibly unaware of either of them. (Hietanen 2009)
Asiat eivät lopulta siis olekaan niin yksinkertaisia. Onko alkuperäisellä kirjoittajalla mitään sananvaltaa wikiartikkeliin? Joutuuko tekstin wikiin siirtänyt edesvastuuseen? Voidaanko ongelman syyt sysätä Wikipedia-palvelun niskaan? Tällaisen tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan ainakin muutama tekijänoikeuteen erikoistunut asianajaja, ja lähtökohtaisesti jokaiseen kysymykseen ei silloinkaan löydy helppoa vastausta.
Yksi hyvä nyrkkisääntö on olla kiinnostunut tekstinsä oikeuksista, lisensoida tarpeen mukaan ja siteerata oppimansa mukaan. Onneksi internetissä ei kuitenkaan "opeteta siperian tapaan", vaan hyvin usein kinkkisiin kysymyksiin löytyy vastauksia, kunhan tarpeeksi etsii. Esimerkin mukaisiin tapauksiin, saatika sellaisten jatkotoimenpiteisiin, toivon mukaan harvempi tutkija joutuu. Ainakaan niin, ettei asioita voitaisi jälkikäteen sovitella rakentavasti.
---
Harkitsin muuten kerran kirjoittavani Wikipediaan artikkelin siitä, kun Saku Koivu vaihtoi NHL-seuraa, ja olin ollut liikkeellä noin minuutti sen jälkeen, kun ensimmäinen jääkiekkojournalismin piireissä luotettavaksi luokiteltu internet-lähde uutisen kertoi. En kuitenkaan osannut käyttää wikin kirjoitusalustan tekstinmuokkausta ensikertalaisena, eli lähdeviitteistä ja niiden lisäämisestä ei tullut oikein mitään. Palasin palvelun opastusosioon oppimaan aiheesta. Kun palasin Sakun artikkelin äärelle, joku oli jo ehtinyt sen muokkaamaan.
Siinä vaiheessa olisin halunnut tietää, minkäniminen kaveri torppasi wiki-päivittäjän urani ensiaskeleet, lisensseistä viis! Vaikka kyseinen kaveri ehkä onkin periaatteessa pulassa, jos pikaisesti artikkelia muokatessaan unohti lähdeviitteet! (En enää muista, tarkistinko asiaa silloin harmitukseltani.)
Yksi hyvä nyrkkisääntö on olla kiinnostunut tekstinsä oikeuksista, lisensoida tarpeen mukaan ja siteerata oppimansa mukaan. Onneksi internetissä ei kuitenkaan "opeteta siperian tapaan", vaan hyvin usein kinkkisiin kysymyksiin löytyy vastauksia, kunhan tarpeeksi etsii. Esimerkin mukaisiin tapauksiin, saatika sellaisten jatkotoimenpiteisiin, toivon mukaan harvempi tutkija joutuu. Ainakaan niin, ettei asioita voitaisi jälkikäteen sovitella rakentavasti.
---
Harkitsin muuten kerran kirjoittavani Wikipediaan artikkelin siitä, kun Saku Koivu vaihtoi NHL-seuraa, ja olin ollut liikkeellä noin minuutti sen jälkeen, kun ensimmäinen jääkiekkojournalismin piireissä luotettavaksi luokiteltu internet-lähde uutisen kertoi. En kuitenkaan osannut käyttää wikin kirjoitusalustan tekstinmuokkausta ensikertalaisena, eli lähdeviitteistä ja niiden lisäämisestä ei tullut oikein mitään. Palasin palvelun opastusosioon oppimaan aiheesta. Kun palasin Sakun artikkelin äärelle, joku oli jo ehtinyt sen muokkaamaan.
Siinä vaiheessa olisin halunnut tietää, minkäniminen kaveri torppasi wiki-päivittäjän urani ensiaskeleet, lisensseistä viis! Vaikka kyseinen kaveri ehkä onkin periaatteessa pulassa, jos pikaisesti artikkelia muokatessaan unohti lähdeviitteet! (En enää muista, tarkistinko asiaa silloin harmitukseltani.)
Lähteet: New York Times, Turre Legal, Wipo, TSN, Creative Commons.
torstai 26. marraskuuta 2009
Hyvän tekstin 10 käskyä
Internetin informaatiotulva ja tekstien määrä sekä laadun vaihtelu saattaa aiheuttaa kirjoittajalle ahdistuksen siitä, millainen teksti on hyvä ja millainen teksti saa lukijoita. Siksipä kokosin kaikille innokkaille kirjoittajille ohjeita siitä, miten luoda hyvä teksti.
1. Sekava ja päämäärätön kysymyksenasettelu on kaiken alku ja juuri. Ala reippaasti kirjoittaa, vaikka et ihan varsinaisesti tietäisi mistä kirjoitat – kyllä se siitä selkenee, tai jos ei selkene niin ei se mitään! Lukijan kannalta on mukavaa, jos kirjoitat tekstiäsi ajatuksenvirran muodossa ja tuot itsereflektion ja pohtimisen lukijankin näkyville, esimerkiksi näin: ”Enpä tiedä mistä sitä aloittaisi… hohhoijaa, vaikeaa tämä kirjoittaminen. Jospa vaan aloitan näin pohtimalla ääneen. Mikäs se holokausti olikaan ja miksi ne sitä vielä vatvoo siellä Ranskassa...” Älä turhaan myöskään mieti, miksi valitsemasi aihe on kirjoittamisen ja julkaisemisen arvoinen – tottakai se on, tämä on internet!
2. Aineiston esittely ja käyttö on täysin turhaa. Jos sinulla on aineistoa – mahtavaa, mutta älä silti esittele sitä, sillä muuten lukijat voisivat tarkastaa oletko oikeassa. Jos sinulla taas ei ole aineistoa, anna lukijoiden kuitenkin ymmärtää, että nojaat johonkin hyvin tärkeään ja vakuuttavaan aineistoon. Hyviä keinoja tähän ovat ”siinä yhdessä tutkimuksessa…” ja ”monet ovat sitä mieltä, että …” -tyyliset toteamukset. Ole mahdollisimman epämääräinen tässäkin tapauksessa, äläkä paljasta aineistoasi missään nimessä, vaikka sinua jopa uhkailtaisiin. Internetiin kirjoittavan elämä voi olla joskus jopa vaarallista.
3. Muotoile tekstistäsi salaperäinen ja sekava, jotta lukija joutuu tosissaan miettimään mitä oikein yrität sanoa. Johdonmukaisuus on yliarvostettua, sillä emme halua aliarvioida lukijaa, vaan pidämme heitä älykkäinä ja mediakriittisinä. Pompi tekstissäsi aiheesta toiseen vallattomasti, äläkä laadi kunnollista johdantoa tai lopetusta. Toisaalta taas myös yksinkertaisuus voi olla tehokeino, ja voit vetää mutkia suoriksi varsinkin johtopäätöksissä. Haluamme tarjota lukijoille haastetta ja ajateltavaa sekavan tekstilabyrintin muodossa, josta ei välttämättä ole poispääsyä.
4. Älä anna oman äänesi erottua tekstistä! Tämä liittyy osaltaan edellisiin kohteisiin, joiden mukaan haluamme tarjota lukijoille haastetta ja toisaalta piilottaa itsemme ja aineistomme. Passiivi ja yksikön toisen persoonan käyttö tekstissä on erityisen suotavaa, esimerkiksi: ”Jos sä niinkun mietit että…”.
5. Monessa paikassa kirjoitetaan viittaustekniikasta ja lähdeluettelosta, mutta ohita suosiolla ne vaatimukset: kuten aineisto, lähteetkin on pidettävä viimeiseen asti salassa. Aineiston tapaan kannattaa puhua ”eräistä tutkimuksista” ja ”joistain asiantuntijoista”. Jos innostut lainailemaan muita tutkijoita tai kirjoittajia, älä turhaan mainitse heitä nimeltä. Tämä on internet, jossa tekijänoikeudet ja kohteliaisuussäännöt saavat kyytiä!
6. Kieliasun selkeys on tärkeä kohta (ks. myös kohta 3). Muotoile tekstistäsi mahdollisimman sekava ja omaperäinen, jotta siihen kiinnitetään varmasti huomiota. Mieti erityisesti suhdettasi välimerkkeihin: huutomerkit (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!1) ja kysymysmerkit (????) ovat paljon käytettyinä hienoja, pilkut ja pisteet ovat taas turhankin yleisiä, joten niitä kannattaa välttää. Kokeile myös kaikenlaisia muita merkkejä, kuten <3, :) jne.
7. Selkeään kieliasuun liittyen muista myös kielen ymmärrettävyys ja selkeys. Maallikon – tai yleensä kenenkään muunkaan – ei ole välttämätöntä ymmärtää tekstiäsi, ainakaan ilman älyllisiä ponnisteluja ja moneen kertaan lukemista. Monimutkaisten lauserakenteiden ei suinkaan tarvitse olla kieliopillisesti oikein tai hyvää kieltä, varsinkaan tieteellisissä teksteissä. Loputtoman pitkät virkkeet virkistävät tekstiäsi kummasti ja antavat sinusta oikein ammattitaitoisen kuvan! Jos taas yksinkertainen on makuusi, voit käyttää esimerkiksi pelkkiä sivulauseita.
8. Muista tuoda osaamisesi ilmi käyttämällä mahdollisimman paljon sivistyssanoja ja vieraskielisiä termejä. Tämäkin keino pönkittää asemaasi tieteen kentällä tai muuten vaan älykkäiden ihmisten joukossa. On kunnia, jos tekstiäsi saa lukea sivistyssanakirja kädessä.
9. Mieti, mitä uutta kirjoituksesi tuo esiin? No daa, kaikenlaista! Myös uutuudentuottaminen on nykyajan turhia hömpötyksiä. Kuluneet vertaukset ja kliseiset ajatukset ovat aivan yhtä tärkeitä, kun tuoreet kielikuvat ja teoriat.
10. Kun tekstisi on valmis, tuputa sitä innolla ja ylpeydellä joka paikkaan. Jos verkkojulkaisut eivät suostu julkaisemaan tekstiäsi artikkelina, tuki tekstilläsi jokainen keskustelupalsta ja erilaisten blogien kommenttipalstat, jotta kaikki voivat varmasti nauttia upeasta tekstistäsi. Ole tuotoksestasi ylpeä, äläkä suostu ottamaan vastaan negatiivista palautetta, sillä muut haluavat vain latistaa mielialasi. Älä perustele mielipiteitäsi, sillä ne ovat sinun ja olet oikeassa – argumentointi ja järkevä keskustelu ovat turhia. Älä suostu muuttamaan tekstiäsi, vaan levitä sen ilosanomaa ylpeänä ympäri verkkoa.
Tsemppiä kaikille tekstin tuottamiseen ja mukavia hetkiä internetin loputtomissa syövereissä!
- Liisa
Inspiraatiota kirjoitukseen tarjosivat:
Monet vaikeaselkoiset tenttikirjat ja tieteelliset artikkelit sekä tietysti monet omatekoiset, vaikeita termejä vilisevät luentomuistiinpanot.
Helsingin Sanomien keskustelupalsta, Suomi24.fi:n keskustelu ja monet muut internetin keskustelupalstat, joilla ihmisten älykkyys ja keskustelutaidot pääsevät loistamaan.
Kavatus & Aika: Yleisiä ohjeita kirjoittajalle.
Elore: Kirjoittajalle.
Kuva: Daryl Cagel's Political Cartoonists Index
1. Sekava ja päämäärätön kysymyksenasettelu on kaiken alku ja juuri. Ala reippaasti kirjoittaa, vaikka et ihan varsinaisesti tietäisi mistä kirjoitat – kyllä se siitä selkenee, tai jos ei selkene niin ei se mitään! Lukijan kannalta on mukavaa, jos kirjoitat tekstiäsi ajatuksenvirran muodossa ja tuot itsereflektion ja pohtimisen lukijankin näkyville, esimerkiksi näin: ”Enpä tiedä mistä sitä aloittaisi… hohhoijaa, vaikeaa tämä kirjoittaminen. Jospa vaan aloitan näin pohtimalla ääneen. Mikäs se holokausti olikaan ja miksi ne sitä vielä vatvoo siellä Ranskassa...” Älä turhaan myöskään mieti, miksi valitsemasi aihe on kirjoittamisen ja julkaisemisen arvoinen – tottakai se on, tämä on internet!
2. Aineiston esittely ja käyttö on täysin turhaa. Jos sinulla on aineistoa – mahtavaa, mutta älä silti esittele sitä, sillä muuten lukijat voisivat tarkastaa oletko oikeassa. Jos sinulla taas ei ole aineistoa, anna lukijoiden kuitenkin ymmärtää, että nojaat johonkin hyvin tärkeään ja vakuuttavaan aineistoon. Hyviä keinoja tähän ovat ”siinä yhdessä tutkimuksessa…” ja ”monet ovat sitä mieltä, että …” -tyyliset toteamukset. Ole mahdollisimman epämääräinen tässäkin tapauksessa, äläkä paljasta aineistoasi missään nimessä, vaikka sinua jopa uhkailtaisiin. Internetiin kirjoittavan elämä voi olla joskus jopa vaarallista.
3. Muotoile tekstistäsi salaperäinen ja sekava, jotta lukija joutuu tosissaan miettimään mitä oikein yrität sanoa. Johdonmukaisuus on yliarvostettua, sillä emme halua aliarvioida lukijaa, vaan pidämme heitä älykkäinä ja mediakriittisinä. Pompi tekstissäsi aiheesta toiseen vallattomasti, äläkä laadi kunnollista johdantoa tai lopetusta. Toisaalta taas myös yksinkertaisuus voi olla tehokeino, ja voit vetää mutkia suoriksi varsinkin johtopäätöksissä. Haluamme tarjota lukijoille haastetta ja ajateltavaa sekavan tekstilabyrintin muodossa, josta ei välttämättä ole poispääsyä.
4. Älä anna oman äänesi erottua tekstistä! Tämä liittyy osaltaan edellisiin kohteisiin, joiden mukaan haluamme tarjota lukijoille haastetta ja toisaalta piilottaa itsemme ja aineistomme. Passiivi ja yksikön toisen persoonan käyttö tekstissä on erityisen suotavaa, esimerkiksi: ”Jos sä niinkun mietit että…”.
5. Monessa paikassa kirjoitetaan viittaustekniikasta ja lähdeluettelosta, mutta ohita suosiolla ne vaatimukset: kuten aineisto, lähteetkin on pidettävä viimeiseen asti salassa. Aineiston tapaan kannattaa puhua ”eräistä tutkimuksista” ja ”joistain asiantuntijoista”. Jos innostut lainailemaan muita tutkijoita tai kirjoittajia, älä turhaan mainitse heitä nimeltä. Tämä on internet, jossa tekijänoikeudet ja kohteliaisuussäännöt saavat kyytiä!
6. Kieliasun selkeys on tärkeä kohta (ks. myös kohta 3). Muotoile tekstistäsi mahdollisimman sekava ja omaperäinen, jotta siihen kiinnitetään varmasti huomiota. Mieti erityisesti suhdettasi välimerkkeihin: huutomerkit (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!1) ja kysymysmerkit (????) ovat paljon käytettyinä hienoja, pilkut ja pisteet ovat taas turhankin yleisiä, joten niitä kannattaa välttää. Kokeile myös kaikenlaisia muita merkkejä, kuten <3, :) jne.
7. Selkeään kieliasuun liittyen muista myös kielen ymmärrettävyys ja selkeys. Maallikon – tai yleensä kenenkään muunkaan – ei ole välttämätöntä ymmärtää tekstiäsi, ainakaan ilman älyllisiä ponnisteluja ja moneen kertaan lukemista. Monimutkaisten lauserakenteiden ei suinkaan tarvitse olla kieliopillisesti oikein tai hyvää kieltä, varsinkaan tieteellisissä teksteissä. Loputtoman pitkät virkkeet virkistävät tekstiäsi kummasti ja antavat sinusta oikein ammattitaitoisen kuvan! Jos taas yksinkertainen on makuusi, voit käyttää esimerkiksi pelkkiä sivulauseita.
8. Muista tuoda osaamisesi ilmi käyttämällä mahdollisimman paljon sivistyssanoja ja vieraskielisiä termejä. Tämäkin keino pönkittää asemaasi tieteen kentällä tai muuten vaan älykkäiden ihmisten joukossa. On kunnia, jos tekstiäsi saa lukea sivistyssanakirja kädessä.
9. Mieti, mitä uutta kirjoituksesi tuo esiin? No daa, kaikenlaista! Myös uutuudentuottaminen on nykyajan turhia hömpötyksiä. Kuluneet vertaukset ja kliseiset ajatukset ovat aivan yhtä tärkeitä, kun tuoreet kielikuvat ja teoriat.
10. Kun tekstisi on valmis, tuputa sitä innolla ja ylpeydellä joka paikkaan. Jos verkkojulkaisut eivät suostu julkaisemaan tekstiäsi artikkelina, tuki tekstilläsi jokainen keskustelupalsta ja erilaisten blogien kommenttipalstat, jotta kaikki voivat varmasti nauttia upeasta tekstistäsi. Ole tuotoksestasi ylpeä, äläkä suostu ottamaan vastaan negatiivista palautetta, sillä muut haluavat vain latistaa mielialasi. Älä perustele mielipiteitäsi, sillä ne ovat sinun ja olet oikeassa – argumentointi ja järkevä keskustelu ovat turhia. Älä suostu muuttamaan tekstiäsi, vaan levitä sen ilosanomaa ylpeänä ympäri verkkoa.
Tsemppiä kaikille tekstin tuottamiseen ja mukavia hetkiä internetin loputtomissa syövereissä!
- Liisa
Inspiraatiota kirjoitukseen tarjosivat:
Monet vaikeaselkoiset tenttikirjat ja tieteelliset artikkelit sekä tietysti monet omatekoiset, vaikeita termejä vilisevät luentomuistiinpanot.
Helsingin Sanomien keskustelupalsta, Suomi24.fi:n keskustelu ja monet muut internetin keskustelupalstat, joilla ihmisten älykkyys ja keskustelutaidot pääsevät loistamaan.
Kavatus & Aika: Yleisiä ohjeita kirjoittajalle.
Elore: Kirjoittajalle.
Kuva: Daryl Cagel's Political Cartoonists Index
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Open Access - hyötyä ja haastetta
Open Access - periaatteella julkaistuja materiaaleja voi kuka tahansa lukea ilmaiseksi Internetistä ja niitä on myös lupa kopioida, tulostaa ja linkittää vapaasti. Tämä käyttäjäystävällisyys onkin mielestäni yksi OA:n parhaista puolista; olen hyödyntänyt verkosta löytyviä tieteellisiä OA-aineistoja esimerkiksi kandi- sekä pro gradu -töitäni kirjoittaessani.
OA -toiminnan päämäärä: tieteellisen tiedon avoimen saatavuuden edistäminen sekä tasa-arvon lisääminen tasoittamalla taloudellisesti eri asemassa olevien tiedeinstituuttien välisiä eroja on kieltämättä jalo. Tässä OA:n tasa-arvoistavassa vaikutuksessa on kuitenkin yhä eräs suuri "mutta": mahdollisuus OA-materiaalin hyödyntämiseen edellyttää ensinnäkin jonkin verran tietoteknistä osaamista, laitteistoja sekä Internet-yhteyttä - asioita, jotka eivät suinkaan ole tänä päivänäkään itsestäänselvyys kaikkialla maailmassa.
Mikäli mahdollisuudet OA -julkaisujen hyödyntämiseen ovat olemassa, on OA-materiaalien käyttö lukijana on suhteellisen helppoa. Ryhtyminen itse OA -julkaisijaksi vaatii kuitenkin jonkin verran tietoa: oman tutkimuksen julkaiseminen vapaasti verkossa saattaa suoda sille hyvinkin optimaalisen näkyvyyden, mutta verkkojulkaisemisen ihmemaassa seikkaileminen saattaa välillä aiheuttaa myös harmaita hiuksia.
Julkaistun materiaalin ollessa verkossa vapaasti kenen tahansa saatavilla korostuu tutkimuseettisten periaatteiden sekä oikeudellisten kysymysten huomioimisen tärkeys: tutkijan on esimerkiksi oltava perillä erilaisista aineistoihinsa ja julkaisuihinsa liittyvistä omistajuus- ja tekijänoikeuskysymyksistä.
Omasta kokemuksesta tiedän kuitenkin, että joskus tieteentekijän voi olla varsin vaikea hahmottaa verkkojulkaisemista koskevia säädöksiä ja sääntöjä – asiaa koskevat ohjeistukset saattavat olla sekavia ja jopa ristiriitaisia. Esimerkiksi sähköisessä muodossa julkaistua opinnäytetyötä (mm. sen sisältämää kuvallista aineistoa) saattavat koskea erilaiset tekijänoikeussäännöt kuin saman työn painettua versiota - tämän voi havaita esimerkiksi Turun yliopiston sivuilta löytyvästä ohjeistuksesta.
Toisaalta sitaattioikeuden periaatteiden mukaisesti tieteentekijän on "lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa" (Tekijänoikeuslaki 22§ (24.3.1995/446)) eikä tässä kohtaa laissa ole esimerkiksi määritelty tarkemmin erilaisia käytäntöjä eri medioiden kohdalle.
Muitakin mutkia Open Access -julkaisemisen maailmanvalloituksessa on ollut - ja on ilmeisesti edelleenkin. Joidenkin arvioiden mukaan verkossa ilmestyvät OA-tiedelehdet eivät tunnu vielä saavuttaneen painettujen lehtien veroista arvostusta, vaikka ne painettujen tiedelehtien tapaan noudattavatkin esimerkiksi tarkkoja laadunarviointikäytäntöjä, kuten vertaisarviointia.
OA-lehtien toimituksellisen toiminnan kuitenkin täytyy, toisin kuin painetuilla verrokeilla, syntyä useinkin puhtaasta talkoohengestä: julkaistun materiaalin ollessa ilmaiseksi lukijoiden saatavilla verkossa eivät OA -julkaisut pysty rahoittamaan toimintaansa kaupallisten julkaisujen tavoin esimerkiksi tilaajamaksujen avulla.
Tätä rahoitukseen liittyvää ongelmaa käsittelee esimerkiksi Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry:n julkaiseman Eloren päätoimittajan, Outi Fingerroosin pohdiskeleva artikkeli Open access ja tieteellisten aikakausjulkaisujen parempi huomen (Tieteessä tapahtuu -lehti 7/2005). Fingerroos toteaa OA-lehden julkaisemisen olevan “tieteen palon toteutumaa puhtaimmillaan”, koska siinä on turha pyrkiä rahallisen voiton tavoitteluun - lehteä tehdään useimmiten talkoohengessä. Fingerroos tuskaileekin sitä, ettei Elore ole useasta hakemuksesta ja tieteellisestä pätevyydestään huolimatta saanut pysyvää julkaisutukea.
Ilokseni sain kuitenkin huomata, että jotain edistystä on ilmeisesti ainakin Eloren kohdalla tämän artikkelin julkaisemisen jälkeen tapahtunut. Näin päättelin lehden etusivulta löytyvästä kuvauksesta, jossa kirjoitetaan:
Elore on saanut Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisutukea vuoden 2006 alusta alkaen – eli heti kun julkaisutukia ohjattiin myös verkossa vapaasti julkaistaville lehdille.
Kaiken kaikkiaan Open Access vaikuttaa loppujen lopuksi ilmiönä olevan myötätuulessa. Ehkä OA -julkaisemisen pikkuhiljaa vakiinnuttamassa paikkansa yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona tiedemaailmassa, myös sen toimintatavat hahmottuvat selvemmiksi ja pitävämmiksi - niin toiminnan rahoittamisen kuin julkaisijoille suunnatun käyttäjäopastuksenkin osalta.
Lähteet:
Humanistisen tiedekunnan Pro gradu -tutkielmien julkaiseminen Turun yliopiston julkaisuarkistossa
Open access ja tieteellisten aikakausjulkaisujen parempi huomen, Tieteessä tapahtuu -lehti 7/2005.
Lisäksi kirjoitukseen innoitusta antamassa oli myös Open Access -julkaisemisesta Historian verkkojulkaisemisen kurssilla käyty verkkokeskustelu.
Tekijänoikeuksien rikkominen
Nykyisessä globalisoituneessa, internetin maailmassamme plagiointi ja tekijänoikeuksien loukkaukset käyvät yhä yleisimmiksi. Suorat käännökset ja lainaukset on helppo tapa kirjoittaa tekstiä, mutta myös se väärä tapa. Valitettavasti tekijänoikeuksien rikkomuksia on erittäin vaikea valvoa, mutta ei kuitenkaan mahdotonta. Hyvä esimerkki tästä ovat yliopistot. Yliopistoissa valvotaan tarkasti tekijänoikeuksia ja rikkomuksiin suhtaudutaan vakavasti. Tiukalla lähdeluettelon ja viitteiden merkitsemistavalla karsitaan plagioinnin mahdollisuuksia. Pienemmissä töissä huiputtajat voivat päästä pälkähästä, mutta pro gradu –tutkielmia valvotaan ja vilppi huomataan helposti. Onneksi plagiointi yritykset ovat harvinaisia tiedekunnissa, mutta silloin tällöin näitäkin putkahtaa esiin, erityisesti internetin tultua helpottamaan helppoa kopioimista.
Tekijänoikeuksien rikkomus on kiusallista kaikille osapuolille ja siitä rangaistaan, joskin melko lievästi. Tulisiko rangaistuksen siis olla suurempi, jotta yrittäjiä saataisiin karsittua? Pitäisikö kopioijan maine pilata ja erottaa hänet heti yliopistosta? Tuskinpa sentään. Uskoisin varoituksen riittävän ensimmäisellä kerralla, jolloin tekijä toivon mukaan jättää vastaisuudessa huiputtamisen sikseen. Loppujen lopuksi, tulevaisuudessa vilppi ei tule kuitenkaan kannattamaan.
Tekijänoikeusrikkomuksia tapahtuu myös muualla, kuin yliopistossa. Plagiointi on ongelmana myös alakouluissa. Aiheesta voi lukea lisää YLEn uutisesta.
Tekijänoikeuksien rikkomus on kiusallista kaikille osapuolille ja siitä rangaistaan, joskin melko lievästi. Tulisiko rangaistuksen siis olla suurempi, jotta yrittäjiä saataisiin karsittua? Pitäisikö kopioijan maine pilata ja erottaa hänet heti yliopistosta? Tuskinpa sentään. Uskoisin varoituksen riittävän ensimmäisellä kerralla, jolloin tekijä toivon mukaan jättää vastaisuudessa huiputtamisen sikseen. Loppujen lopuksi, tulevaisuudessa vilppi ei tule kuitenkaan kannattamaan.
Tekijänoikeusrikkomuksia tapahtuu myös muualla, kuin yliopistossa. Plagiointi on ongelmana myös alakouluissa. Aiheesta voi lukea lisää YLEn uutisesta.
lauantai 21. marraskuuta 2009
Tasapuolista tiedonlevitystä?
Internet on helppo ja nopea keino siirtää tietoa maailman ääreltä toiselle. Julkaisemiskynnys on matala, kuka tahansa voi luoda oman sivuston ja julkaista siellä mieleistään materiaalia. Vai voiko?
Internetiä pidetään mahdollisuuksien kultamaana kuin Amerikkaa aikanaan, mutta valitettavan moni jää tämän tietolähteen ulkopuolelle tavalla tai toisella. Syitä riittää. Esimerkiksi, vain marginaalinen osa ihmisistä omistaa tietokoneen ja nettiyhteyden koneeseensa. Kyseisten hyödykkeiden omistamiseen ovat etuoikeutettuja suurimmaksi osaksi läntisen kulttuuripiirin asukkaat, sekä varakkaimmat sosiaaliluokat. Näistäkin ihmisistä osa ei oman valtionsa, tai jonkin toisen tahon ylläpitämän valvonnan takia, pääse selaamaan kuin murto-osaa tarjolla olevasta informaatiosta.
Amnesty kertoo maakohtaisten tiedotteidensa alla, kuinka Kiinassa on lähivuosina muun muassa suljettu Internetissä toimiva uutispalvelu ja kuinka Internet-kahviloiden perustaminen on kiellettyä. Toimittajien työtä ja raportointimahdollisuuksia rajoitetaan, sanat ”vapaus”, ”ihmisoikeudet” ja ”demokratia” ovat Internet-poliiseille punainen vaate. Demokraattista? Ei. Lisäksi ne viralliset tahot, jotka (muuallakin kuin Kiinassa) syöttävät tietoa kaikkien luettavaksi, päättävät, mitä julkaistaan ja mikä jää odottamaan vuoroaan pöytälaatikkoon. Päätös tehdään niin varojen, poliittisten takoitusten kuin mielenkiinnonkin puitteissa. Tieto on valtaa ja sitä panttaamalla on helppo hallita laajojakin ihmisryhmiä.
Voimmeko näiden tietojen valossa siis pitää Internetiä demokraattisena tiedonlähteenä? Mielestäni emme, mutta tällä hetkellä se on kenties vaihtoehdoista tasapuolisin keino tiedonhankinnalle ja –levittämiselle.
Ulkoministeriön kehitysviestinnän artikkeli sananvapaudesta
Amnesty - Ihmisoikeuksista yleisesti
Internet ja demokratia
Olen pohtinut monasti tietoverkkoyhteiskunnan demokratiaa. Onko sitä, millaista se on ja miten se toimii tiedeyhteisöissä Suomessa ja maailmassa yleisesti?
Tiedeyhteisöjen ulkopuolella internetin demokratia on mielestäni vähän niin ja näin. Olen sitä mieltä, että internetin maailmanlaajuinen voittokulku ei missään nimessä ole tasapuolinen kaikille kansalaisille. Suuri osa nimittäin jää väistämättä sähköisen viestinnän (internetin) ulkopuolelle syystä, että henkilöllä esimerkiksi ei ole varaa hankkia tarvittavia koneita ja muita resursseja (työttömät, syrjäytyneet, ikä-ihmiset, laitoksissa elävät vanhukset, sairautensa vuoksi "poissa" yhteiskunnasta, monet vammaiset jne.).
Koko maailmaa ajatellen tietoverkkojen ulkopuolelle jää väistämättä ns. kolmannen maailman ihmiset, joilla ei ole edes perinteistä lukutaitoa puhumattakaan medialukutaidosta, joka on opeteltava taito - itse kullakin. Pitää muistaa, että vain noin 12 % koko maailman ihmisistä tulee lukutaidollaan hyvin toimeen, loput osaavat lukea vain vähän (esim. lääkepurkin etiketin ja annosteluohjeet) ja suuri osa ihmisistä ei siis osaa lukea ollenkaan! Tätä suurta epäkohtaa ajatellen on vaikea muistaa, että elämme 2000-lukua.
Tiedeyhteisöissä kautta maailman ja erityisesti meillä Suomessa internetin tarjoama demokratia toki toimii ja esimerkiksi tiedeyhteisöjen kansainväliset sisäiset tietoverkot ja -kirjastot ovat kaikkien opiskelijoiden käytössä – tai ainakin pitäisi olla. Myös tieteellisten artikkelien kirjoittajat voivat julkaista kirjoituksiaan sähköisessä muodossa esimerkiksi artikkelitietokanta ARTO:ssa. https://arto.linneanet.fi/no_access.htm
Asia ei kuitenkaan aina ole näin, sillä turkulainen tutkija Meri Heinonen kirjoittaa vuonna 2005 otsikolla Miksi minua ei löydy ARTOsta: http://www.ennenjanyt.net/2005_4/heinonen.html
Tosin tänä päivänä tilanne saattaa olla toinen, mutta kannattaa kuitenkin lukea Meri Heinosen artikkeli ajatuksella ja pohtia demokratiaa tästä näkövinkkelistä uudelleen.
Tiedeyhteisöjen ulkopuolella internetin demokratia on mielestäni vähän niin ja näin. Olen sitä mieltä, että internetin maailmanlaajuinen voittokulku ei missään nimessä ole tasapuolinen kaikille kansalaisille. Suuri osa nimittäin jää väistämättä sähköisen viestinnän (internetin) ulkopuolelle syystä, että henkilöllä esimerkiksi ei ole varaa hankkia tarvittavia koneita ja muita resursseja (työttömät, syrjäytyneet, ikä-ihmiset, laitoksissa elävät vanhukset, sairautensa vuoksi "poissa" yhteiskunnasta, monet vammaiset jne.).
Koko maailmaa ajatellen tietoverkkojen ulkopuolelle jää väistämättä ns. kolmannen maailman ihmiset, joilla ei ole edes perinteistä lukutaitoa puhumattakaan medialukutaidosta, joka on opeteltava taito - itse kullakin. Pitää muistaa, että vain noin 12 % koko maailman ihmisistä tulee lukutaidollaan hyvin toimeen, loput osaavat lukea vain vähän (esim. lääkepurkin etiketin ja annosteluohjeet) ja suuri osa ihmisistä ei siis osaa lukea ollenkaan! Tätä suurta epäkohtaa ajatellen on vaikea muistaa, että elämme 2000-lukua.
Tiedeyhteisöissä kautta maailman ja erityisesti meillä Suomessa internetin tarjoama demokratia toki toimii ja esimerkiksi tiedeyhteisöjen kansainväliset sisäiset tietoverkot ja -kirjastot ovat kaikkien opiskelijoiden käytössä – tai ainakin pitäisi olla. Myös tieteellisten artikkelien kirjoittajat voivat julkaista kirjoituksiaan sähköisessä muodossa esimerkiksi artikkelitietokanta ARTO:ssa. https://arto.linneanet.fi/no_access.htm
Asia ei kuitenkaan aina ole näin, sillä turkulainen tutkija Meri Heinonen kirjoittaa vuonna 2005 otsikolla Miksi minua ei löydy ARTOsta: http://www.ennenjanyt.net/2005_4/heinonen.html
Tosin tänä päivänä tilanne saattaa olla toinen, mutta kannattaa kuitenkin lukea Meri Heinosen artikkeli ajatuksella ja pohtia demokratiaa tästä näkövinkkelistä uudelleen.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Hyötyä ja kaupallisuutta
Luin juuri uusimman Satakunnan kansan Virta-liitteen. Sivulla kolme oli juttu blogin kaupallistamisesta. Artikkeli herätti kiinnostavia kysymyksiä ja aloin miettiä, minkälaisia blogeja yleensä kaupallistetaan ja mitä hyötyä bloggauksesta voi saada, siis hyvän mielen lisäksi. Entä miten näitä blogin hyödyntämiskeinoja voi soveltaa historiablogeihin? Virran jutussa haastattelussa on Tarkkamarkka-blogilla itseään elättävä hämeenlinnalainen Markus Ossi, joka antaa kirjoituksissaan lukijoilleen säästövinkkejä. Ossin mukaan pienten lisätulojen hankkiminen tekstimainoksilla on helppoa. Tällainen onnistuu esimerkiksi Googlen Adsense –tekstimainoksilla, joista voi saada kuukaudessa tuloja noin 5-50 euroa. Rikastumaan mainoksilla ei siis helposti pääse ja kohtalaiset tulot vaativat jo enemmän työtä. Ossilla kaupallistaminen on sujunut hyvin, muttei hänkään tienaa päätoimisella blogillaan silti kuin puolet siitä kuin palkkatöissä ollessaan ansaitsi.
Mainokset siis ovat eräs avain tuloihin. Kun tutustuu AdSense-ohjelmaan, voi huomata että mainosten lisäämisessä on omat vaikeutensa. AdSenseen vaikuttaa liittyvän suuri määrä ohjelmasääntöjä, jotka mahdollisesti saattavat hankaloittaa bloggaamista. Myös Tradedoubler tarjoaa ansaitsemiskeinoja web-sivuille. Hyviä esimerkkejä kaupallistetuista blogeista ovat lukuisat muotiblogit, joiden imagoon mainokset sopivatkin.
Esittelen tässä muutaman suositun sivuston, joihin törmäsin pohtiessani blogeista saatavaa hyötyä. Eräs erittäin suosittu muotiblogi vaikuttaa olevan MouMou mouruaa, jolla on 758 lukijaa ja reunapalkki täynnä mainoksia. Toisenlainen menestystarina on outoihin ilmiöihin keskittyvä Paranormaaliblogi, joka aloitti pienestä, mutta eteni mainostajien hankkimisesta jopa oman shopin perustamiseen. Blogin pitäjä kirjoittaa aloittaneensa blogin vuonna 2007 huomattuaan, ettei vastaavaa suomenkielistä blogia ollut lainkaan olemassa.
Hyvä ja omaperäinen idea on siis suosion salaisuus. Mainokset ja historiablogi eivät silti mielestäni sovi välttämättä yhteen, sillä humanististen tieteiden perinteeseen kaupallisuus ja mainosvalta eivät yleensä ole kuuluneet. Mainokset saattavat jopa rajoittaa blogikirjoituksia, sillä oletettavasti niiden täytyisi sopia mainostajien imagoon.
Kuitenkin toinen Markus Ossin esilletuoma blogihyöty on käyttökelpoinen myös historioitsijalle. Ossi kertoo, että ”bloggaamalla voi yrittää saada itselleen johtavan asiantuntijan aseman.” Tämä voisi olla hyvä syy juuri tietynlaisen historiablogin pitämiseen. Historioitsija voi blogin kautta kaupitella asiantuntemustaan ja liittää blogin jopa osaksi sähköistä curriculum vitaeaan. Saattaisin jopa kuvitella, että tutkija voisi saada vaikkapa luentopyyntöjä keskittymällä tiettyyn tutkimustaan tukevaan osa-alueeseen blogissaan. Blogia suunnitellessa kannattaa miettiä tarkkaan, minkälaiselle historiablogille olisi vielä tilaa ja kysyntää, unohtamatta tietysti omia kiinnostuksenkohteitaan. Agricola-historiafoorumilla voi tutustua historiablogeihin.
Tärkeintä blogin pitäjälle on tietysti yleisön huomion herättäminen. Blogin tunnettavuutta voi lisätä muun muassa ilmoittamalla sen Blogilista -palveluun, jonne kerätään suomalaisten pitämiä tai suomalaisia asioita käsitteleviä blogeja.
Lähteet ja lisätietoa:
Blogilista
Bloggaaja
Satakunnan Kansa,Virta Nro 47, 20.11.-26.11.2009. Satakunnan Kansan viikkoliite, SK-Print 2009.
Mainokset siis ovat eräs avain tuloihin. Kun tutustuu AdSense-ohjelmaan, voi huomata että mainosten lisäämisessä on omat vaikeutensa. AdSenseen vaikuttaa liittyvän suuri määrä ohjelmasääntöjä, jotka mahdollisesti saattavat hankaloittaa bloggaamista. Myös Tradedoubler tarjoaa ansaitsemiskeinoja web-sivuille. Hyviä esimerkkejä kaupallistetuista blogeista ovat lukuisat muotiblogit, joiden imagoon mainokset sopivatkin.
Esittelen tässä muutaman suositun sivuston, joihin törmäsin pohtiessani blogeista saatavaa hyötyä. Eräs erittäin suosittu muotiblogi vaikuttaa olevan MouMou mouruaa, jolla on 758 lukijaa ja reunapalkki täynnä mainoksia. Toisenlainen menestystarina on outoihin ilmiöihin keskittyvä Paranormaaliblogi, joka aloitti pienestä, mutta eteni mainostajien hankkimisesta jopa oman shopin perustamiseen. Blogin pitäjä kirjoittaa aloittaneensa blogin vuonna 2007 huomattuaan, ettei vastaavaa suomenkielistä blogia ollut lainkaan olemassa.
Hyvä ja omaperäinen idea on siis suosion salaisuus. Mainokset ja historiablogi eivät silti mielestäni sovi välttämättä yhteen, sillä humanististen tieteiden perinteeseen kaupallisuus ja mainosvalta eivät yleensä ole kuuluneet. Mainokset saattavat jopa rajoittaa blogikirjoituksia, sillä oletettavasti niiden täytyisi sopia mainostajien imagoon.
Kuitenkin toinen Markus Ossin esilletuoma blogihyöty on käyttökelpoinen myös historioitsijalle. Ossi kertoo, että ”bloggaamalla voi yrittää saada itselleen johtavan asiantuntijan aseman.” Tämä voisi olla hyvä syy juuri tietynlaisen historiablogin pitämiseen. Historioitsija voi blogin kautta kaupitella asiantuntemustaan ja liittää blogin jopa osaksi sähköistä curriculum vitaeaan. Saattaisin jopa kuvitella, että tutkija voisi saada vaikkapa luentopyyntöjä keskittymällä tiettyyn tutkimustaan tukevaan osa-alueeseen blogissaan. Blogia suunnitellessa kannattaa miettiä tarkkaan, minkälaiselle historiablogille olisi vielä tilaa ja kysyntää, unohtamatta tietysti omia kiinnostuksenkohteitaan. Agricola-historiafoorumilla voi tutustua historiablogeihin.
Tärkeintä blogin pitäjälle on tietysti yleisön huomion herättäminen. Blogin tunnettavuutta voi lisätä muun muassa ilmoittamalla sen Blogilista -palveluun, jonne kerätään suomalaisten pitämiä tai suomalaisia asioita käsitteleviä blogeja.
Lähteet ja lisätietoa:
Blogilista
Bloggaaja
Satakunnan Kansa,Virta Nro 47, 20.11.-26.11.2009. Satakunnan Kansan viikkoliite, SK-Print 2009.
Ideavaras vai tiedon levittäjä?
Eilisessä www.journalistilehti.fi/tuotteet.html?id=260/1314 Journalisti-lehdessä (Journalisti 20/2009) oli Jaakko Kilpeläisen mielenkiintoinen artikkeli ideavarkauksista. Kun freelance-toimittajuus yleistyy, myös ideavarkaudet muuttuvat yhä härskimmiksi. Free saa ylensä palkkionsa itse ideoimistaan ja tarjoamistaan jutuista. Joskus kuitenkin lehdet tekevät niin, etteivät ne osta free-toimittajan ideaa, mutta kas kummaa, muutaman kuukauden päästä juuri samainen idea samalla näkökulmalla ilmestyy lehdessä – vakituisen toimittajan kirjoittamana. Journalistiliiton työehtoasiamies Valtteri Aaltonen osaa kertoa, että tekijänoikeussuoja ei suojaa ideaa. Ideavarkaus ei ole rikosnimike, vaan ennemminkin ammattitermi. Ideavarkauksien yleistyminen on harmillista ja halpamaista, etenkin kun kyseessä on free-toimittajan elanto. Toisaalta, osa ideoista on niin ajankohtaisia, että ne pälkähtävät monen toimittajan mieleen samaan aikaan.
Internetin ideavarkaudet ovat oma lukunsa, etenkin uutisten kohdalla. Sitä ei pidetä enää edes mitenkään paheksuttavana, että verkkouutisia kopioidaan lehdestä ja maasta toiseen. Esimerkiksi Kauppalehden verkkosivuilla työskennellyt ystäväni kertoi, että hänen työhönsä kuuluu alituinen ulkomaalaisten lehtien seuraaminen. Kun New York Times tai Washington Post julkaisee jotain mullistavaa, kilpaillaan suomalaisilla verkkosivuilla siitä, kuka ehtii ensimmäisenä napata uutisen omille sivuilleen, yleensä toki alkuperäislähdettä käyttäen ”Washington Postin uutisen mukaan..”. En näe tässä välttämättä mitään moraalisesti arveluttavaa, sillä on lukijoiden ja suomalaisten etu, että tieto kulkee nopeasti, siitähän globalisaatiossa on usein kyse.
Internetin ideavarkaudet ovat oma lukunsa, etenkin uutisten kohdalla. Sitä ei pidetä enää edes mitenkään paheksuttavana, että verkkouutisia kopioidaan lehdestä ja maasta toiseen. Esimerkiksi Kauppalehden verkkosivuilla työskennellyt ystäväni kertoi, että hänen työhönsä kuuluu alituinen ulkomaalaisten lehtien seuraaminen. Kun New York Times tai Washington Post julkaisee jotain mullistavaa, kilpaillaan suomalaisilla verkkosivuilla siitä, kuka ehtii ensimmäisenä napata uutisen omille sivuilleen, yleensä toki alkuperäislähdettä käyttäen ”Washington Postin uutisen mukaan..”. En näe tässä välttämättä mitään moraalisesti arveluttavaa, sillä on lukijoiden ja suomalaisten etu, että tieto kulkee nopeasti, siitähän globalisaatiossa on usein kyse.
torstai 19. marraskuuta 2009
Bloggaamisesta
Blogeja on erilaisia. On käsityöblogeja, poliittisia blogeja, sarjakuvablogeja, japanilaiseen kulttuuriin keskittyviä blogeja, kokkausblogeja.... blogeja eri aiheisia blogeja on joka lähtöön! Tyy tiedottaa ajankohtaisista asioistaan blogissaan. Varmasti sekin kertoo jotain, että paperinen mediakin siirtyy bloggaamaan, kuten Trendi, Olivia ja MeNaiset sekä Hesari. Blogia voi käyttää kaveripiirin koossa pitäjänä aivan kuten Facebookiakin. Kesällä Finconissa Big is Better but small is beautifull - paneelissa internet scifi - kirjailija Cheryl Morgan totesi, blogien syntyneen kiireiseen maailmaan. Twitter oli seuraava askel, kun aikaa ei ollut lukea eikä kirjoittaa enää blogitekstejä. Twitter in plain English - videon mukaan Twitter on puolestaan väline, jolla saadaan tietää mitä seuraamamme ihmiset tekevät blogipostaustensa välillä.
Erilaiset ihmiset lukevat eri blogeja eri syistä. Itse en keksi historian blogille muuta syytä, kuin oman tieteellisen käyntikortin luominen, kuten Annastiina toteaa tekstissään Blogi ja historiablogi. Itse kirjoitin kandia tehdessäni jonkin verran kenttäpäiväkirjaa blogimuotoon toivoen samalla kommentteja työhöni laajemmalta lukijakunnalta. Kirjoittaminen on jäänyt kommenttien puuttuessa. Onkin mielenkiintoista pohtia kirjoittaako bloggaaja enemmän itselleen vai lukijoilleen. Ainakin päiväkirjamaisissa blogeissa kyseessä on sekä oman itsensä purkaminen, että yhteydenpito kavereihin. Verrattuna kuiten painettuun mediaan, blogi on käytännöllinen, sillä asioita ei tarvitse selittää vaan selittämisen voi hoitaa videoin, kuvin ja linkittämällä. Tämä jättää tilaa kirjoittajan omille ajatuksille ja pohdinnoille.
Blogien historiassa on ollut linkkiblogeja, jotka listasivat tietyn aihealueen linkkejä. Nykyään oman kiinnostuksen kohteensa internet-sivuja löytää helposti mm. Stumble upon palvelun avulla. Blogien ulkonäön ja sisällön muutokseen ovat varmasti vaikuttaneet, osaamisen lisääntyminen blogien luonti palvelujen, ja internetin käytön kasvu.
Toisin kuin virallisia painettuja ja verkkojukaisuja, kukaan ei valvo blogien julkaisuja. Ei ole pitkä aika, kun blogissa kirjoitettua tekstiä puitiin oikeudessa kunnianloukkauksena. Kirjoittaja voi piiloutua verkossa anonymiteetin taakse, mutta kuinka pitkälle se kantaa? Vaikka itse kirjoitan blogeissa monesti henkilökohtaisistakin asioista, en usko sen vaikuttavan ihmisten minuun suhtautumiseen sen enempää kuin kertomatta jättäminenkään. Kuinka paljon tekstillä voi loukata? ja loukkauksista puheen ollen....
Lyhyt ohjeistus
Hei!
Lisätkää oma blogilastunne tänne blogiin. Kommentoikaa toisten blogilastuja ja pohtikaa esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Vastaako lastu omaa käsitystäsi hyvästä blogimerkinnästä? Onko lastun tekstilaji sopiva blogiin? Mitä muuttaisit lastussa, jotta se olisi vielä parempi blogimerkintä (lisäisitkö mielipiteitä, informaatiota, ulkopuolisia linkkejä, yms.)?
Kuten viikolla 10, on tälläkin viikolla tarkoitus pohtia tällä kertaa teidän kirjoittamienne tekstien avulla miten blogiin olisi hyvä kirjoittaa.
Tällä hetkellä blogi on suljettu muilta, eli ainoastaan me voimme lukea tätä. Jos teille käy, voisimme avata blogin muutaman viikon päästä ja voisitte vastaisuudessakin käyttää tätä alustana kaikenlaiselle historiaan, kirjoittamiseen ja toimittamiseen liittyvään pohdintaan. Samalla antaisin teille kaikille blogin hallintaoikeudet, joten voisitte halutessanne muokata esimerkiksi blogin ulkoasua tai nimeä. Ilmoitelkaa jos haluatte ehdottomasti, että blogi pidetään vastaisuudessakin muilta suljettuna.
Yst. terv.
Annastiina
Lisätkää oma blogilastunne tänne blogiin. Kommentoikaa toisten blogilastuja ja pohtikaa esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Vastaako lastu omaa käsitystäsi hyvästä blogimerkinnästä? Onko lastun tekstilaji sopiva blogiin? Mitä muuttaisit lastussa, jotta se olisi vielä parempi blogimerkintä (lisäisitkö mielipiteitä, informaatiota, ulkopuolisia linkkejä, yms.)?
Kuten viikolla 10, on tälläkin viikolla tarkoitus pohtia tällä kertaa teidän kirjoittamienne tekstien avulla miten blogiin olisi hyvä kirjoittaa.
Tällä hetkellä blogi on suljettu muilta, eli ainoastaan me voimme lukea tätä. Jos teille käy, voisimme avata blogin muutaman viikon päästä ja voisitte vastaisuudessakin käyttää tätä alustana kaikenlaiselle historiaan, kirjoittamiseen ja toimittamiseen liittyvään pohdintaan. Samalla antaisin teille kaikille blogin hallintaoikeudet, joten voisitte halutessanne muokata esimerkiksi blogin ulkoasua tai nimeä. Ilmoitelkaa jos haluatte ehdottomasti, että blogi pidetään vastaisuudessakin muilta suljettuna.
Yst. terv.
Annastiina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)