Huomioita ja palautetta blogitehtävästä

Olen nyt lueskellut teidän kaikkien blogilastut sekä lastuja koskevat kommentit uudempaan kertaan ja kommentoin tässä kaikkia kerralla. Ensinnäkin täytyy sanoa, että kirjoituksenne osoittavat oivasti kuinka erilaisia tekstilajeja blogissa voi käyttää.

Blogien hallintaa?

Tieto on läsnä kaikkialla. Mutta erityisen läsnä se on internetissä, jossa jokainen napin painallus tuottaa eteen satoja uusia tiedon polkuja. Tiedon määrä on kasvanut käsittämättömäksi, hallitsemattomaksi jopa.

Internetin demokratisoivaa vaikutus on usein perusteltu tiedon lähteiden monipuolistumisella ja välikäsien poistumisella. Suomalaisen uutislukijan ei tarvitse tyytyä Yleisradion uutisiin Ranskan opiskelijalakoista. Internetin kautta hänellä on pääsy sekä ranskalaisten uutistoimistojen että opiskelijoiden omiin internetsivuihin, näin halutessaan.

Mutta kuinka moni meistä etsii niitä toisia näkökulmia? Kuinka moni vaivautuu tarkistamaan lähteen sidosryhmät ja etsimään vielä vastakkaisen osapuolen kannan asiaan? Entä tapahtuuko tiedonhaku kenties Googlea, tuota uutta tietosanakirjaa, käyttämällä? Mitä jää Googlen ulkopuolelle, onko sitä olemassa?

Uudessa mediaympäristössä eivät päde vanhat totuudet. Ei ole enää vain yhtä lähdettä, johon voisi sokeasti luottaa.

Nykyinen kasvava sukupolvi on sikäli mielenkiintoinen, että se saattaa hyvinkin olla ensimmäinen "uusien mediamuotojen" parissa kasvanut sukupolvi, väittää The Huffington Post-lehden nettisivuilla blogia ylläpitävä Jared Cohen USA:n ulkoministeriöstä. 2000-luvun lapsille pääsy uutisten pariin tapahtuu luentevasti useita eri välineitä hyväksikäyttäen. Miten nämä Facebook, You Tube, blogi, Twitter yms. mediamuodot vaikuttavat heidän tapaansa nähdä ja käyttää uutisia? Sanomalehtien, television, internetin ja radion lisäksi informaatiotulva valuu heidän ylitseen lukemattomista pienemmistä noroista. Millaisia suojamekanismeja he kehittävät kyetäkseen säästämään itsensä täydeltä uutisten kakofonialta? Uudessa mediaympäristössä, jota mm. lukuisat blogit hallitsevat, jokainen yksilö on vastuussa lukemastaan ja siitä miten sen antaa vaikuttaa mielipiteisiinsä. Kyse on yksilön valinnasta tietotulvan edessä. Kaiken katsottavan, luettavan ja kuunneltavan keskellä on kyettävä päättämään, mitä voi uskoa ja mitä ei. Vastuu näyttää vääjäämättä siirtyvän meille jokapäiväisille uutistenkäyttäjille.

Internetin parissa kasvaneiden kuva maailmasta, siitä kerrotut tarinat ja tavat käyttää niitä poikkeavat pari vuosikymmentä vanhempien tavoista radikaalisti. Jos tieto saadaan täysin eri lähteistä on se oletettavasti myös erilaista. Yksilön valinnan noustessa pääosaan jonkin ylemmän tahon sijasta muodostuu jokaisesta eri lähteistä kootusta tarinasta erilainen. Yhtäläiset ja kanonisoidut historiankertomukset näyttäytyvät tällaisen jopa eklektisen tietokäsityksen valossa pölyttyneinä ja vanhanaikaisina.

Millaiseksi mahtaakaan esim. historiankirjoituksemme muodostua kun nykyiset alakoululaiset saapuvat yliopistoihin? Vai onko muutos jo tapahtunut? Onko suurien kertomusten aika siis ohi?

Yksi on monta?

Kuka on tutkimuksen tai muun julkaistavan tekstin tekijä? Tekstejä kommentoidaan, toimitetaan ja vastaavasti työstetään pitkin valmistumisprosessia omien ja muiden ajatusten pohjalta. Säilyykö tekijyys kaiken tämän jälkeen yhdellä ihmisellä?

Otetaanpa vertailun vuoksi yksinkertaistettu esimerkki siitä, miten syntyy japanilainen manga-sarjakuva. Alussa on mangaka eli tekijä, joka käsikirjoittaa ja piirtää jälleen kerran hyvän ehdotuksen tarinan ensimmäiseksi luvuksi. Lienevätkö monet hylkäyskirjeet olleet opiksi, mutta hän voittaa kuin voittaakin erään sarjakuvalehden järjestämän kilpailun, saa tarinansa kuukausittaiseen julkaisuun ja päätyy, onnekas kun on, jatkamaan samaa sarjakuvaa muutamaksi vuodeksi muiden samalle yleisölle suunnattujen sarjojen joukossa. Välillä ilmestyy albumeita ja oheistuotteita, mutta kaikki päättyy valitettavasti eräänä päivänä tavallista tylympään puhelinsoittoon toimituspäälliköltä.

Mangaka on siis kuitenkin eräänlainen työnsä sankari, ilmeisesti oikein julkkis? Ei aivan. Hän käyttää tietysti taiteilijanimeä ja esittää itsensä albumien bonussivuilla hupaisana eläinhahmona. Kukaan ei tiedä, miltä hän oikeasti näyttää. Sopii kuitenkin todennäköisesti uskoa, että hän on olemassa. Hänellä on tiettävästi useita avustajia, jotka kokoontuvat kaikkein kiireisimpinä hetkinä saman katon alle lisäilemään taustoja, leikkaamaan rastereita, korjaamaan virheitä ja ehkä myös ruokkimaan mangakaa. He ovat oikea tiimi. Julkaisualustan eli sarjakuvalehtien toimituskunnat osallistuvat iloiseen joukkoon sanelemalla myyntilukuja tiiraillen, mihin suuntaan tuotosta olisi parasta kulloinkin viedä.

Mangaka on siis sarjakuvan tekijä. Toki, mutta ympäriltä näyttäisi löytyvän runsaasti niin kaupallisia kuin taiteellisiakin käsipareja. Mangaka sai alkuperäisen idean, muotoili sen paperille, muokkasi sitä jottei menettäisi työtään ja jäi seuraamaan sivusta peli- ja televisiosarjaversioiden syntymistä. Hänen (sala)nimensä jää kuitenkin pokkareiden kansiin ja illuusio tekijästä elää.

Eli toisin ilmaistuna: Teksti – tai muu teos – syntyy prosessissa, jossa tekijä yrittää tilanteen sallimissa rajoissa tuoda itsensä esiin lukuisten osapuolten vuoropuhelussa. Hänen asemansa pönkitetään kulttuurisesti, ja hän sitten korjaa ne kuuluisat oikeudet.

Yhteinen historia?

Historiankirjoitukseen liittyy aina subjektiivinen näkökulma oli sitten kyseessä valtiohistoria tai henkilöhistoria. Joka kerta tutkija tekee valinnan mihin suuntaan lähtee tutkimustaan viemään ja jokainen kerta tutkija valitsee tulkinnalleen näkökulman. Eri maiden traditiot historiankirjoituksessa ohjaavat omalta osaltaan näitä valintoja. Suomalainen historioitsija näkee vaikkapa talvisodan tapahtumat erilaisessa valossa kuin venäläinen historioitsija. Mitä tapahtuisi jos nämä erilaiset näkökulmat yhdistettäisiin, ja olisiko tällaisen ”yhteisen historian” kirjoittaminen edes mahdollista?

Jyväskylän yliopistossa järjestettiin marraskuun alussa kansainvälinen eurooppalaista historiankirjoitusta koskeva seminaari. Innostus seminaarin järjestämiseen oli tullut Saksan ja Ranskan puuhaamasta yhteisestä historianoppikirjasta. Tarkoituksena on siis yhdistää kaksi historiaa ja kaksi erilaista näkökulmaa uudenlaiseksi oppikirjaksi. Seminaarin yhtenä aihealueena olikin ”Ranskalais-saksalainen historiankirjoitus ranskalaisten ja saksalaisten välisen sovinnon symbolina sekä sovinnon merkitys Euroopassa ja maailmanlaajuisesti”. Karkeasti voidaan siis ajatella, että oppikirjan avulla on tarkoitus ymmärtää ja antaa anteeksi. Ennen kaikkea yhteisen oppikirjan avulla opiskelijat saavat valmiuksia kriittiseen ajatteluun kun heille voidaan tarjota heti erilaisia tulkintoja historiallisten tapahtumien kulusta. Tällainen hanke on osaltaan viemässä historiankirjoituksen traditioita eteenpäin.

Palataksemme kotimaiseen näkökulmaan voidaan varmaan todeta, että Suomen ja Venäjän yhteistä historianoppikirjaa ei ole ihan vähään aikaan odotettavissa. Kaksi vuotta sitten Venäjän tekemästä uudistuksesta historianopetukseen nousi aikamoinen kohu. Eikä syyttä, sillä isänmaalliseen henkeen kirjoitetuissa uusissa oppikirjoissa niin Stalin kuin muutkin neuvostojohtajat esitellään varsin myönteisessä valossa. Myös väärinkäytökset ja ihmisoikeusloukkaukset saavat historiasta oikeutuksensa. Näin ollen uusien sukupolvien näkökulma menneisyydestä tulee perustumaan kaunistellulle totuudelle. Ikäväkseni voinkin todeta, että samalla kun Keski-Euroopassa otetaan askelia eteenpäin niin idässä mennään loikkauksia taaksepäin.



Lähteet:

Eurooppalainen historiankirjoitus- seminaari

Erityisoperaatio uljas historia (Voima 10/2007)

Suomen kielen rappio vai luovuuden hedelmä?

Tieteellisen tekstin tasoa määrittelevät monenlaiset seikat: sisältö, argumentaatio, lähteet, tutkimuskysymykset tai vaikkapa näkökulmat ja tutkimustulokset. Hyvän tieteellisen tekstin määrittelyjä on löydettävissä netistäkin vaikka ja kuinka paljon, ja yksi näitä kaikkia yhdistävä tekijä on vaatimus oikeakielisyydestä. Miksi ihmeessä tämä pitää mainita erikseen tieteellisen tekstin määrittelyssä? Eikö jokaisen suomalaisen pitäisi osata käyttää äidinkieltään niin suullisessa kuin kirjallisessakin viestinnässä? Viime aikoina eri medioissa on väläytelty kuvaa nykynuorten suomen kielen taitamattomuudesta, jonka syyksi on arveltu 90-luvulla suoritettua lukioiden äidinkielen opetuksen vähentämistä.

Suomeen luotiin 1800-luvulla suomenkielinen koulutusjärjestelmä, jonka ansiosta sivistyksen saattoi saavuttaa ilman minkään vieraan kielen hallintaa. Koulutuksen myötä suomalaiset saivat edellytyksen toimia yhteiskunnassa aiempaa korkeammillakin tasoilla. Suomen kieli ei ole aina ollut yhtä itsestään selvää kuin nykyaikana, vaan kielemme tämän hetkinen asema on vaatinut paljon ponnisteluja ja voimainkoitoksia. Kieli ymmärrettiin jo tällöin välineeksi sivistyksen saavuttamiseen, ja sen vuoksi erityisen arvokkaaksi.

Nykyään korostetaan vierasperäisen kielitaidon tärkeyttä menestyksen takaamiseen, ja jokaisen itseään arvostavan kansalaisen tulisi hallita englannin ja ruotsin ohella vielä muita kieliä. Suomen kielen arvostuksen on pelätty laskevan englannin kovan suosion myötä. Anglismit otetaan käyttöön suoraan, ilman niiden muokkaamista suomalaiseen suuhun sopiviksi.

Toinen suomen kielen oikeaoppisuutta uhkaava tekijä on erityisesti nuorten suosima nettikieli, joka poikkeaa lyhenteineen ja hymiöineen huomattavasti siitä, mitä on totuttu pitämään normitettuna yleiskielenä. Toisaalta kirjoittaminen ylipäätään edistää luovuutta ja ajattelua. Jo 1800-luvulla suomen kieltä vakiinnuttaessa oli vallalla käsitys, jonka mukaan kieli menee pilalle, jos se muuttuu. Pitääkö suomen kielestä ja sen mahdollisesta katoamisesta olla huolissaan vai onko anglismit ja nettikieli kielen luonnollista kehittymistä? Ollaanko jo menossa siihen suuntaan, että nettikielen asema tulisi ymmärtää samalla tavalla tärkeänä sivistyksen välittäjänä kuin suomen kieli nähtiin yli sata vuotta sitten?

Historianelävöittäjät ja tieteellisen tiedon demokratisointi

Internetistä löytyy virallisten ammattilaistahojen ylläpitämien historiasivustojen lisäksi myös paljon historia-alan harrastajien ja erityisesti historianelävöittäjien ylläpitämiä nettisivuja. Itse harrastan keskiajanelävöitystä kansainvälisessä keskiaikaseurassa Society for Creative Anachronismissa (lyhyemmin SCA) ja pidän myös omaa osin elävöitysteemaista blogia, joten pyrin tässä tekstissäni pohtimaan nimenomaan tuntemieni keskiaikaharrastajien blogeja historiantutkimuksesta tiedottamisen kannalta.

Mielestäni yksi tärkeimpiä eroja verrattuna tieteelliseen tutkimukseen on historianelävöittäjien ylläpitämien sivujen käytännönläheisyys. Esimerkiksi tekstiiliarkeologien tuottamaa tietoa uusimmista tekstiililöydöistä aletaan nopeasti hyödyntämään uusien pukujen ompelussa. Toisaalta asiantuntijoiden tuottamaa tietoa saatetaan myös jopa kritisoida käytännön näkökulmasta, sillä pitkäaikaisessa käytössä usein selviää, kestääkö esim. joku saumakonstruktio viikon yhtämittaisen käytön telttaleirillä tai kuluvatko tietyllä tekniikalla valmistetuista nahkakengistä pohjat puhki heti ensimmäisen käytön jälkeen. Osa virallisista pukurekonstruktioista on myös todella vanhoja, jopa yli sadan vuoden takaa, joten niistä on saatavilla uusia harrastajien tekemiä epävirallisia korjausehdotuksia.

Hyvä esimerkki tuoreesta keskiaikaharrastajien piirissä sensaation aiheuttaneesta päivitetystä konstruktiosta on pyhän Birgitan myssy 1300-luvun Ruotsista. Camilla Luise Dahlin & ja Isis Sturtewagenin esitettyä uuden teorian myssyn kiinnitysmekanimista Kööpenhaminassa pidetyssä NESAT -symposiumissa toukokuussa 2008 kuultiin siitä heti tuoreeltaan suomenkielisissä blogeissa. Itse konferenssi oli seurattavana myös viikon ajan internetissä. Muutaman kuukauden päästä myssyä koskevan artikkelin ilmestyttyä ensimmäiset suomalaisetkin keskiaikabloggaajat esittelivät omia tuotoksiaan tuohon uuteen rekonstruktioon perustuen mm. Neulakossa ja Pistoksissa-blogissa.

Myssyn rekonstruktion arvoituksen ratkaisseet tutkijat ovat muuten myös itsekin hirtorianelävöittäjiä, jotka pitävät blogia harrastuksestaan ja julkaisivat sielläkin tietoa myssystä. Ihastuipa Isis niin paljon eripuolella Eurooppaa tehtyihin myssyihin, että julkaisi myös muiden muassa suomalaisia myssyntekijöitä kiittelevän blogimerkinnän.

Tapaus on siis oivallinen esimerkki myös harrastajien ja ammattilaisten saumattomasta yhteistyöstä ja keskinäisestä arvostuksesta. Monet muutkin keskiaikaharrastajat ovat päätyneet osin harrastuksen kautta lopulta tekstiilihistorian ammattilaisiksi, vaikka toki joukossa on myös niitä, jotka tekevät keskiajan pukuhistoriaan liityvää tutkimusta vain harrastuksena päivätyön ohella. Historianelävöittäjien blogit voivat myös parhaimmillaan toimia historiantutkimuksen popularisoinnin keinona tarjoten uutta ja ajantasaista tietoa laajemmalle yleisölle. Osa esimerkiksi Neulakon amatööritaustaisella sivustolla on useita laajasti eri lähteitä hyödyntäviä artikkeleita 1300-luvun pukeutumisessa, jotka ovat mielestäni melkeinpä jo ammattilaistasoa.

Mielestäni siis internet on tarjonnut ainakin keskiajanelävöittäjille paremmat mahdollisuudet jakaa omia ideioitaan ja saada tietoa nopeasti myös uusista keskiajantutkimuksen tuulista. Toki tietoa keskiajastakin etsiessä tulee ottaa huomioon internetin ongelmat tietolähteenä. Lukemattomista keskijan puvustusta koskevista sivustoista pitäisi omaa harkintaa käyttäen pyrkiä löytämään luotettavimmilta vaikuttava sivusto lähteineen, olipa se sitten ammattilaisen tai alaa pitkään harrastaneen henkilön ylläpitämä.

Tekijänoikeudet verkossa

Tekijänoikeudet puhuttaa eri tahoja jatkuvasti. Keskustelua on pitänyt yllä esimerkiksi Suomeenkin rantautunut piraattipuolue, jonka mielestä tekijänoikeuksia tulisi muuttaa radikaalisti. Ruotsin Piratpartiet sanoo sivuillaan, että tekijänoikeusjärjestelmän tehtävä on ollut löytää tasapaino julkaisijoiden ja kuluttajien etujen välillä. Heille tärkeää on se, että järjestelmä edistäisi kulttuurin luomista ja leviämistä. Piraattipuolueen mielestä tuo tasapaino on kadonnut. Heille internet on paras mahdollinen kirjasto, jossa pitäisi olla sallittua jakaa tietoa ja kulttuuria vapaasti. Tavallaan ajatus on kiva, mutta käytännössä se ei taida vain toimia. Kuka enää viitsii nähdä sitä vaivaa, että kokoaa tiedon johonkin teokseen tai vie kulttuuria eteenpäin, jos siitä ei enää edes makseta sitä pientä korvausta, jonka tekijänoikeudet takaavat.

Joiltain osin olen kuitenkin samaa mieltä tekijänoikeussysteemin toimimattomuudesta. Esimerkiksi Teoston tapa toimia ei ole aukoton, koska he maksavat radio- ja tv-kanavien soittolistojen mukaan. Silloin suuret artistit hyötyvät eniten. Tietenkin toimintatapa on tällainen resurssien takia, mutta jos systeemi ei toimi, onko sellaista silloin järkevä pitää yllä? Vai tarvitsisiko järjestelmää kehittää niin, että se todella toimisi.

Sanomalehtien maailmanjärjestön (WAN) puheenjohtaja ja Independent News & Media -konsernin toimitusjohtaja Gavin O’Reilly kirjoitti elokuussa 2009 Helsingin Sanomissa tekijänoikeuksista verkossa. Hän mainitsee kirjoituksessaan mm. ACAP-ohjelmat, jotka pystyvät automaattisesti tulkitsemaan sisältöjen tekijänoikeudet ja käyttöehdot. Ohjelman kehittäjien tavoitteena on, että hakukoneet alkaisivat käyttää ohjelmaa, ja sitä kautta tekijänoikeudet toteutuisivat myös verkossa paremmin. ACAP:n avulla tiedon kokoajat voisivat noudattaa oikeuksien omistajien toiveita. Sen avulla toteutuisi myös tekijänoikeuksien perusajatus, jonka mukaan omistaja saa päättää, miten muut saavat hyödyntää hänen luomaansa sisältöä. Kustantajien mielestä tekijänoikeuksien perusperiaatteita ei tarvitsisi muuttaa, vaan ne vain pitäisi saada toimimaan verkossa.

Keskustelu varmastikin jatkuu vielä pitkään Piraattipuolueen vastustaessa DRM-tekniikoita eli digitaalista käyttöoikeuksien hallintaa ja kustantajien yrittäessä saada DRM-tekniikoita, kuten ACAP-ohjelmaa laaja-alaisempaan käyttöön. Ongelmana tekijänoikeuksien toteutumisessa verkossa on se, että toimintatapojen muuttuminen ja tekniikoiden kehittyminen vie aikaa. Suuri tekijä on tietenkin myös asenteet, joiden muutos varmaankin vie sen pisimmän ajan, kuten monissa muissakin asioissa.

Onko historian popularisoiminen sen väärinkäyttöä?

Hieman häpeillen tunnustan kuuluvani siihen ihmisluokkaan, joka tyydyttää tiedontarvettansa sumeilematta googlettamalla ja turvautumalla wikipediaan. Minulle käyttökelpoisinta tietoa on se joka on helpoimmin saatavilla. Iloitsen aina myös jokaisesta uudesta tavasta popularisoida historiaa ja tuoda sitä tarjolle mitä moninaisimmissa muodoissa. Historiablogin virtuaalinen joulukalenteri, museoviraston tapettitietokanta, verkosta imuroitavat yliopistoluennot tai rakennusten ja kokonaisten kaupunkien historialliset virtuaalirekonstruktiot olkoot minun puolestani rikkana rokassa rakentamassa historian keskivertokäyttäjän maailmankuvaa.

Silti häpeänpuna oli joltinenkin kun löysin The Times lehden listauksen kaikkien aikojen epätarkimmista historiallisista elokuvista; kymmenestä listatusta elokuvasta meidän perhe on rakentanut historiankäsityksiään vähintään kuudella elokuvalla. Tälläkö lailla vastuuntuntoinen historianopiskelija-äiti siirtää lapsilleen historian tietämystä.

Ja mitä sitten! Onko hieman viihteellinen ja epätarkka käsitys menneisyydestä huonompi kuin ei käsitystä lainkaan. Ja jos siinä sivussa mukaan tarttuu joitain virheellisiä detaljeja menneisyydestä, niin se on pieni hinta kiinnostuksen kasvusta. Toki kasvatusvastuuseeni äitinä, edes ilman mitään historiakytköksiä, kuuluu ohjata katsojaa kasvamaan vastuulliseksi toimijaksi, joka osaa käsitellä sekä oman ajan että menneisyyden ilmiöitä kriittisesti.

Vaan missä viipyvät yliopistokurssit historian popularisoinnista, hyödyntämisestä, kansantajuistamisesta ja kaupallistamisesta? Historiaa tullaan aina hyödyntämään kaupallisesti vaikka sitä kuinka paheksuttaisiin.
Niin ja se kaikkien aikojen epätarkin historiallinen elokuva on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva sukellusvene-elokuva U-571.

Lähde: The 10 most historically inaccurate movies

Leviääkö McDonald’s-ilmiö tieteeseenkin?

Kuvan lähde:
http://phillips.blogs.com/goc/2008/01/index.html

Kiistämättä internet pienentää maapalloa tieteessäkin. Esimerkiksi historian alalla internetistä löytyy nykyään paljon artikkeleita, tutkimuksia opinnäytteitä, alkuperäislähteitä sekä keskusteluita. Kotona tietokoneen edessä istuen eteen avautuu maailma, josta ei osattu edes haaveilla muutamia vuosikymmeniä sitten. Kaikilla maailman ihmisillä ei tietenkään ole mahdollisuutta päästä kotisohvaltaan internetin ihmeelliseen maailmaan, mutta niille joille se on mahdollista, internet hyödyttää varmasti tiedettäkin. Internetin luomista mahdollisuuksista ei ole vielä käytetty kuin murto-osa, mutta jo nyt herää kysymyksiä siitä, kuka päättää mitä tietoa internetistä löytyy, ja millaista tiedettä internet edistää. Onko internet sittenkään demokraattinen tietokanava, vai vain suurten ja rikkaiden väline levittää haluamaansa tietoa?

Tieto ei siirry internetiin itsestään, joten vallalla ja rahalla on merkitystä. Varakkailla yliopistoilla, tiedeyhteisöillä tai valtioilla on enemmän resursseja siirtää tietoa internetiin. Näin ollen raha mahdollistaa parempaa näkyvyyttä. Globalisaation yhteydessä puhutaan paljon Yhdysvaltalaisen kulttuurin ja ajatusmaailman sekä englannin kielen leviämisestä, ja pienten kulttuurien kuihtumisesta. Internet tarjoaa yhden kanavan lisää levittää McDonald’s-ilmiötä.

Pitäisi kuitenkin muistaa, ettei mikään perinteisessä muodossakaan oleva historiatieto ole välttynyt raha- tai valtapolitiikalta. Jälkipolville on historiasta säilynyt hyvin valikoitua aineistoa. Keskiajalla paperille asti pääsi vain pienen pieni ja subjektiivinen osa kaikesta tiedosta. Nykyään tietoa tallennetaan äärettömät määrät, mutta suurin osa siitä hävitetään, ja jollakin on valta päättää mikä tieto häviää ja mikä jää jälkipolville. Jos kaikki vuosisatojen aikana tuotettu historiatieto on valikoitua ja kaikkea muuta kuin demokraattista, internet ei varmasti ratkaise ongelmaa kertaheitolla. Elämän kylmiin tosiasioihin tahtoo ajasta riippumatta kuulua se, että rikkaimmat ja vahvimmat saavat aina äänensä paremmin kuuluviin kuin köyhät ja heikot.

Tässä minulla lähde - vaan millä oikeuksilla?

Jokaisen tekijänoikeuskysymyksen päässä on kaksi uutta.
Kuva: http://www.flickr.com/photos/helga/ / CC BY-ND 2.0

Tekstintuottajalla on modernin tietoyhteiskunnan aikana käytössään mahdollisuuksia, joita esimerkiksi 50 vuotta sitten ei edes voitu kuvitella. Tietoa on saatavissa helposti napin painalluksella, ja sitä tietoa voidaan käyttää oppimisessa, opettamisessa, oman sisällön tuottamisen apuna ja aktiivisina lähdeviitteinä. Kaikki on hyvin avointa - mutta kaikessa tässä piilee riskinsä, koska mahdollisuuksista syntyvät myös lukuisat tiedonkäyttöön liittyvät vastuut. Usein tekijänoikeusasiat eivät käväise esimerkiksi harrastelijakirjoittajan mielessä, koska jo niiden selvittäminen olisi liian vaativaa. Ammatillisesti tekstiä julkaiseva kirjoittaja on kuitenkin oletuksellisesti tietoinen vastuistaan, vaikka joskus asiat ovatkin hyvin monimutkaisia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin Turre Legal -lakiasiantoimiston blogia, joka käsittelee aktiivisesti päivittyen tekijänoikeusalaa, selkokielellä ja mielenkiintoisesti.

Eräs blogipostaus käsitteli wikipediaa. Lähtökohtaisesti jo pelkkä tuon palvelun nimi nostaa akateemisen kirjoittajan selkäkarvat pystyyn - sehän on se paha, epäluotettavan tiedon lähde! Muistettava on kuitenkin, että wikipedian sivuilla on valtava määrä lähdetietoa, jonka ovat kirjoittaneet tavalliset internetin tekstintuottajat. Wikitekstin moderoinnille ja sen problematiikalle annetaan painoarvoa jo senkin perusteella, että wikipedian väärinkäyttötapaukset rikkovat helposti uutiskynnyksen ja samalla nakertavat palvelun mainetta joka kerta, kun systeemissä jokin mättää. Kehitys on jatkuvaa ja usein positiivista, mutta uusin - pintapuolisesti aivan pätevä - muutos standardisoida kaikki Wikipedian tekstimateriaali Creative Commons -lisenssin alle herättää kysymyksiä, varsinkin lainopillisesti.

Creative Commons on voittoa tavoittelematon, ilmainen tekijänoikeudellinen lisenssiformaatti, jonka ideana on yksinkertaistaa tiedon laillista uudelleenvälittämistä. Tutut "kaikki oikeudet pidätetään"-tekstit muuttuvat helpommin avautuvimmiksi standardeiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi tekstin julkaisua, muokattavuutta, kaupallista käyttöä, ja niin edelleen. Valitse vain tekstillesi haluavat ominaisuudet, löydä sinulle parhaiten sopivat julkaisusäännöt, ja liitä ne tekstiisi!

Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee nyt Creative Commons Nimeä-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssi, oman valintani mukaisesti. Oheinen linkki vie lukijan suoraan perehtymään standardin ehtoihin, joka näin valintani mukaan pätee omaa tekstiäni, koska olen siihen lisenssitunnuksen lisännyt. Kätevää, eikö? Kunhan mainitset minut tekijäksi, etkä muokkaa tekstiäni, käytä pois!

Ja nyt kun rinnastetaan tälläinen "proaktiivinen" käytännöllisyys esimerkiksi kaikkiin suomalaisen Wikipedian 222 442 artikkeliin (28.11.2009), huomataan, että Wikipedian mukaan palvelun "[t]eksti on saatavilla Creative Commons Attribution/Share-Alike -lisenssillä; lisäehtoja voi sisältyä. Katso käyttöehdot." Siinä on harvinaisen paljon tekstiä käytettäväksi tietyn CC-lisenssin mukaisesti. Kenenkään ei siis tarvitse kysellä erikseen jokaiselta wikiin kirjoittaneelta erikseen, millaiset käyttöoikeudet hän tekstilleen on asettanut. Harvinaisen käytännöllistä, koska palvelun kirjoittajien paikantaminen olisi aika työn ja tuskan takana! Mutta tällainen ratkaisu, eli yhteen standardiin siirtyminen, tuo esille käytännöllisyyden lisäksi myös hyvin monimutkaisia ongelmia.

Siteeraan WIPO:ssa julkaistun Herkko Hietasen artikkelin esimerkkitapausta, koska se osoittaa suoraan tekijänoikeuden ongelma. Toiseksi, kukapa asioihin perehtymätön pystyisi ymmärtämään kuinka näin "yksinkertainen" asia voi olla todella monimutkainen lainopillisesti:

Let’s illustrate the problem with an example. Unaware of the existence of CC licenses, a writer may have licensed a book in 2003 with GFDL version 1.2. Say that, in 2005, a user took a chapter from that book and posted it as a Wikipedia article, which is permitted by the [GFDL] license. Then, in 2008, the work was made available under GFDL version 1.3 – again the license permits relicensing with a later version of the license. In 2009, a group of Wikipedia editors decided to make the article available with one of the CC licenses. That makes two license changes in six years, with the original licensor possibly unaware of either of them. (Hietanen 2009)

Asiat eivät lopulta siis olekaan niin yksinkertaisia. Onko alkuperäisellä kirjoittajalla mitään sananvaltaa wikiartikkeliin? Joutuuko tekstin wikiin siirtänyt edesvastuuseen? Voidaanko ongelman syyt sysätä Wikipedia-palvelun niskaan? Tällaisen tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan ainakin muutama tekijänoikeuteen erikoistunut asianajaja, ja lähtökohtaisesti jokaiseen kysymykseen ei silloinkaan löydy helppoa vastausta.

Yksi hyvä nyrkkisääntö on olla kiinnostunut tekstinsä oikeuksista, lisensoida tarpeen mukaan ja siteerata oppimansa mukaan. Onneksi internetissä ei kuitenkaan "opeteta siperian tapaan", vaan hyvin usein kinkkisiin kysymyksiin löytyy vastauksia, kunhan tarpeeksi etsii. Esimerkin mukaisiin tapauksiin, saatika sellaisten jatkotoimenpiteisiin, toivon mukaan harvempi tutkija joutuu. Ainakaan niin, ettei asioita voitaisi jälkikäteen sovitella rakentavasti.

---

Harkitsin muuten kerran kirjoittavani Wikipediaan artikkelin siitä, kun Saku Koivu vaihtoi NHL-seuraa, ja olin ollut liikkeellä noin minuutti sen jälkeen, kun ensimmäinen jääkiekkojournalismin piireissä luotettavaksi luokiteltu internet-lähde uutisen kertoi. En kuitenkaan osannut käyttää wikin kirjoitusalustan tekstinmuokkausta ensikertalaisena, eli lähdeviitteistä ja niiden lisäämisestä ei tullut oikein mitään. Palasin palvelun opastusosioon oppimaan aiheesta. Kun palasin Sakun artikkelin äärelle, joku oli jo ehtinyt sen muokkaamaan.

Siinä vaiheessa olisin halunnut tietää, minkäniminen kaveri torppasi wiki-päivittäjän urani ensiaskeleet, lisensseistä viis! Vaikka kyseinen kaveri ehkä onkin periaatteessa pulassa, jos pikaisesti artikkelia muokatessaan unohti lähdeviitteet! (En enää muista, tarkistinko asiaa silloin harmitukseltani.)

Lähteet: New York Times, Turre Legal, Wipo, TSN, Creative Commons.